Nuoreni koko ensimmäinen opiskeluvuosi meni aika lailla.. miten sen kauniisti sanoisi.. no.. päin persettä, mitäpä sitä kaunistelemaan. Hän tuskin pääsi kursseista läpi. Eikä kaikista kyllä päässytkään, tuli hylättyjäkin. Osa odottaa keskeytystilassa jonkin tehtävän palautusta, on odottanut sitä ehkä huhtikuulta asti jo. Etäkevät oli vain kruunu kaikessa komeudessa, eikä tämä syksy alkanut yhtään sen paremmin. Viime vuoteen lisänä nyt kertyy myöhästymisiäkin. Viikonlopun vuorokausirytmin keikahdus kun jatkuu kouluviikkoon asti, vaikka harvoin nuori tapaa kavereitaan muuta kuin online. Kysyin onko nuori masentunut. Kielsi, hän on aivan tyytyväinen näin. Ei hän ota paineita mistään. Ei hän koe koulunkäyntiä rankkana tai työmäärää valtavana, kaikki on hänelle olankohautusten kera "ihan fine ja helppoa". Hymyssä suin myöntää, että hän on laiska, eikä hän vain saa mitään tehtyä, mutta että kyllä se siitä. Kato kun kavereilla menee pari tuntia päivässä koulutöihin, mutta hän ei sellaiseen ala. Niin. Mitenkäs se rankkaa olisikaan, jos on tehtävät tekemättä, kirjat avaamatta, eikä kokeisiinkaan lue. Kunhan käy vähän koulunpenkissä istumassa ja näyttäytymässä. Paikalla siis, mutta tuskin läsnä. Mitä niistä nelosista.. keskeytetyistä kursseista.. Määräajassa silti opiskelut pulkkaan ja ulkomaille! Haaveita on sentäs, sotilasurasta Nasan astronauttiin. Sotilasuran tosin huomasi jo tyssäävän diagnooseihin ja lääkityksiin, eikä taida astronautiksi pääsy olla sen helpompaa. Hankalaapa se olisikin ahtaassa avaruussukkulassa olla, kun mihinkään ei voi koskea, koska näkymätönkin voi olla vaarallista, lika ällöttävää ja valonkatkaisijaa käytetään varpailla. No, näyttelijänkin ura kuulemma käy. 

Koulussa pidettiin yhteispalaveria. Varmistettiin, että onko tässä koulussa mitään järkeä hänelle, olisiko joku muu vaihtoehto parempi. Tai tekeekö OCD:n oireet koulunkäynnistä hankalaa. Ei tee ja kyllä, juuri tämä tässä kohtaa. Tarkkaavaisuushäiriön myötä anottiin koeaikoihin pidennystä. Painotettiin kyllä, että eipä se sekään auta, jos ei mitään tee. Juu, hän ymmärtää. Useampi lupaus sitoutua. Toteutusta kesti viikon. Me vanhemmat sitouduimme olemaan muistuttamatta ja nalkuttamatta. Vaan kyllä on vähän helvetillisen hankalaa, kun huomaa, etteivät koulukirjat ole huoneen lattialta liikkuneet mihinkään moneen viikkoon tai jälleen ilmestyy myöhästymismerkintä.

En olisi niin huolissani, jos jokin nuorellani sujuisi. Mutta kun ei mikään. Kaappien sulkemisesta ja maitopurkin jääkaappiin laittamisesta alkaen mikään ei vain suju. Nuoren oma työntekijä kiittelee, kuinka hienosti nuori tekee harjoituksia vastaanotoillaan. En tiedä alkavatko ne milloinkaan näkyä vastaanottojen ulkopuolella. Joka tapauksessa, viime keväänä haaveilin jo luovuttavani. Haaveilin hakevani nuorelleni paikan jostain tukiasuntolasta. Että joku muu aikuinen opettaisi nuorelleni kuinka huone siivotaan edes kahden kuukauden välein. Tai edes sen, miten leipäpussi suljetaan, maitopurkki pistetään kaappiin tai vessasta sammutetaan valot ja suljetaan ovi. No, sentäs sen vessan vetämisen olen saanut opetettua ja hampaiden harjauksen.. Mutta on todella kurja mutsifiilis, kun tajuaa, että siinä se opetukseni anti suurin piirtein onkin. Jos meillä ei olisi tuota toistakin nuorta, olisin ehkä maailman surkein äiti. Vaikka kyllä se sellainenkin fiilis välillä mielen valtaa, minkäs sille voi.

Mutta kotona nuori edelleen asustaa ja minä päivittäin tuskailen, että miksi ihmeessä mikään ei hänen kohdallaan toimi. Tai sitten käännän nappulan minimiasentoon, enkä piittaa mistään. Vähät välitän yön yli pöydällä olleesta kinkkupaketista ja juustosta tai siitä, kuinka koti loistaa pimeään iltaan kuin joulukuusi, vaikka ketään ei ole kotona. (Thank God, ulko-ovi on sentäs kiinni, että olenhan minä senkin saanut opetettua!) Siinä on vain se huonompi juttu, että kun nupit ovat vastakkaisessa suunnassa kuin kaakossa, en kykene positiivisiinkaan tunteisiin. Turtana on vaikeaa olla helläkään.

Tätä kirjoittaessani nuoreni nukkuu vieläkin päiväunia. Yritin töistä tullessani jonkin aikaa saada hänet ylös. Samaan syssyyn tuli jälleen merkintä "Keskeytetty". Ensin meinasi tulla raivo ja ehkä vähän tulikin. Sitten suljin suuni ja itkin ilman kyyneltä tai ääntä. Sitten luovutin. Helvettiäkö minä aina päätäni seinään hakkaan. Tuli mieleen Unilintu, laulu jota lapsilleni lauloin heidän ollessa pieniä. Sitten muistui mieleen tämä blogini, jota oli niin jalo ajatus kirjoittaa ahkerasti. No, nyt kirjoitin. On heti helpompi hengittää.

No mitäs nuoreni? "Ei mitään ihmeellistä", sanoisi hän todennäköisesti itse. Oikein mitään hän ei viime tai edellisestä vuodesta muista, vuodet lienevät olleen ihan liian uuvuttavia.. Lääkitys nuorella on edelleen tapissaan. Terapiakäynnit loppuivat viime vuoden loppuun, koska nuoren terapeutti oli pitkään poissa, eikä nuori itse halunnut alkaa kenenkään uuden kanssa millekään. Alkuun näyttikin siltä, että tauko oli oikein hyvästä. Nuori sai vähän etäisyyttä jokaviikkoisesta kahlaamisesta mielen syvissä joissa. Tauon venyessä alkoi tuntua siltä, että jonkinlainen kontakti olisi jo tarpeen, mutta nuori oli edelleen sitkeästi sitä mieltä, että ei käy. Lopulta sitten todettiin, että antaapi olla kokonaan. Hoitokontakti omaan lääkäriin on sentään olemassa. Meille vanhemmillekin on ainakin kertaalleen vielä tukikäynti tulossa. Nuori on siinä elämänvaiheessa, että uusi koulu ja sen myötä uudet haasteet alkavat. Tiedostamme kaikki, että tässä kohtaa nuori tasapainottelee nuoralla ja riski nuoralta tippumiseen on suurimmillaan. Tuntosarvet pystyssä seuraamme tilannetta.

Nuori on kuitenkin toistaiseksi pärjännyt ihan ok. Kaikki ovet ja laatikot jäävät toki auki ja valot päälle edelleen, maitopurkki unohtuu pöytään, eikä nuori mielellään koske ovien ripoihin. Huone on jatkuvasti räjähdyksen jäljiltä. Toisinaan nuori pysähtyy miettimään kuka koski mihinkin tai mitä "pahaa" missäkin voi olla, välillä myös väistelee seiniä ja avoimia ovia. Sitä tavanomaista siis. Mutta, moni käytännön seikka on helpottanutkin. Nuoreni pystyy istumaan melkein missä vaan, käyttämään samaa pyyhettä useampaankin kertaan, olemaan lähellä, toimimaan. Ja ainakin toisinaan hän pystyy syrjäyttämään ajatuksiaan, päästämään niistä irti, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun on asian laidan tarkistanut. Nuori menee ystäviensä kanssa ja se on superhienoa. Vaikka on siinä toinenkin puoli. Hän selvästi väsyy, kun ympärillä on paljon menoa, melskettä ja sosiaalista kanssakäymistä. Parin päivän sosiaalisten kontaktien jälkeen nuori ottaa läppärinsä, ottaa löhöasennon nojatuolissaan (johon ei saattanut jossain kohtaa koskeakaan!) ja katselee päivän, pari Netflixiä. Sitten jaksaa olla taas sosiaalinen. 

Itsekkäästi olen iloinen siitä, että minä kelpaan taas nuorelleni. Olinhan pitkään murkun mielestä "senkin läski ämmä", joka ei koskaan osannut, tiennyt eikä tajunnut mitään. Ja joka oli pakko-oireisen mielestä saastunut niin pahasti, ettei minun lähellä voinut olla, eikä samoihin asioihin koskea. Kyllähän meillä riidellään ja huudetaan edelleen, kaksi tulisieluista kun yhteen ottaa ja varsinkin, kun äiti ei aina osaa olla aikuinen.. mutta joka päivä nuori kietoo kätensä kaulaani "tankatakseen äitihalauksen", oli sitten hyvä tai huono päivä. Miten hyvältä se tuntuukaan! 

Muistellessani viimeimpiä vuosia koen itse muuttuneeni paljon. Menneet vuodet näkyvät vyötärölleni kertyneinä kiloina ja  hopeanharmaana mieheni parrassa ja omissa hiuksissani. Mutta samaan aikaan olen saanut selkäreppuuni eväiksi rauhaa, tasapainoa ja kärsivällisyyttä, sekä sopivassa suhteessa itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä. Olen oppinut olemaan välittämättä asioista, ohittamaan olemattomuuksia. Matka on vielä kovasti paljon kesken, mutta minun on ihan hyvä olla juuri nyt.

Vaan kun auto kaartoi kotipihaan tunnelma jo hieman muuttui. Tänään illalla töistä tullessani nuori oli jo taas vaipunut samaan, jo normaaliksi käyneeseen olotilaan, kävelytyyliä ja silmiä myöten. Kotona ahdistaa ihan yhtä kovasti kuin aina ennenkin. 

Kesälomareissun suhteen näyttää lujasti siltä, ettei nuori pysty lähteä mukaan. Olen kuitenkin toiselle lapselle reissun luvannut ja tämä sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Olisin niin toivonut, että koko perhe olisimme saaneet tästä yhteisiä, hienoja muistoja, olisimme niin sen ansainneet. Ja tarvinneet. Olen paininut hurjasti sen kanssa, kuka tässä kohtaa on se, joka joutuu pettymään ja kuka ei. Kun toinen lapsi ei pysty ja toinen taas on niin innolla lähdössä matkaan. Tässä kohtaa vaaka kallistuu kuitenkin tuon toisen lapsen puolelle. Tämä lapsi on viimeiset pari vuotta yrittänyt olla hajuton, mauton ja näkymätön, yrittänyt olla ärsyttämättä toista, joustanut, antanut periksi. Toki nuorikin ansaitsisi niiiiiiiin paljon hyvää ja kaunista ja voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuu. Mutta en voi loputtomiinkaan hänen pahaa oloaan pyyhkiä pois muuttamalla suunnitelmia hänen vuokseen. Sillä ihan yhtä tärkeä on myös toinen lapsi. Ja hän on tämän suunnitelman toteutumisen ansainnut ihan yhtä lailla. Ehkä minäkin reissussa osaan nauttia edes vähän, vaikka yksi joukosta uupuisi. Tai ainakin niin näytellä, toisen lapsen vuoksi. Joskus vain niiin hirvittävästi suututtaa, että eikö tämä jo riittäisi tälle perheelle, tälle nuorelle. Voisiko olla mahdollista jo että saisi ihan vain olla, tavallisesti. Minä melkein mistä vain luopuisin, että nuoreni saisi olla levollinen ja onnellinen. Että koko perheemme saisi olla levollinen ja onnellinen. Yhdessä.

Tämä tuli tänään taas hyvin voimakkaasti esille, kun suunnittelimme kesälomareissua. Emme ole koskaan olleet Suomen rajojen ulkopuolella lasten kanssa, koska mieheni ei pidä auringosta ja minä pelkään lentää (ristinsä kullakin..). Olemme suunnitelleet autoreissua johonkin naapurimaahan. Toinen lapsi oli ihan tyytyväinen suunnitelmiin. Kiva reissu tulossa, jee! Mutta pohjan suunnittelulta vei tämä nuoremme.. hän pelkää lähteä, koska häntä jo etukäteen ahdistaa, että matkalla voi tulla vastaan asioita, joita hän niin voimakkaasti karttaa. Emme ole siis vasta kuin suunnitteluvaiheessa ja nuori ei kykene olla ajattelematta ahdistavia ajatuksia.

Miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia? Kannattaa? Pitää? Jättää nuori isovanhemmille ja matkustaa toisen lapsen kanssa? Mennä koko perhe ja nähdä kuinka toinen yrittää pysyä kasassa ahdistuksestaan riippumatta, yrittää olla huomaamatta kun toinen ei kykene asioihin ja karttaa asioita? Muuttaa suunnitelmia ja tehdä jotain muuta? En vain aina osaa ymmärtää..

Nuoren lääkitys on nyt tämänkin lääkityksen kohdalla nostettu maksimivahvuuteen. Vielä reilu kuukausi takaperin näytti siltä, että nyt saattaisi olla oikea lääkitys, mutta ei se taida niin ollakaan. Ei vaikutusta yhtään mihinkään. Äsken seurasin salaa nuoreni iltatouhuja: jokaikinen huonekalu, ovi, vaate piti väistää ja kiertää kädet puuskassa kaukaa. Nuolaista sormiaan, kun on johonkin koskenut. Kuurata kädet suihkunkin jälkeen moneen otteeseen. Pukea vaatteet tilassa, jossa on eniten tilaa ympärillä. Ihan siis samanlainen ilta kuin kaikki illat tämän 2.5 vuoden aikana. Kohta kolmen vuoden. Nuoreni totesi eilen, että häntä on viime aikoina ahdistanut ja väsyttänyt tavallista enemmän. Lääkeannosten nosto sen todennäköisesti tekee. Yritän pitää toivoa yllä, että parin viikon päästä helpottaa ylimääräinen ahdistus, kun nosto on nyt saatu tappiinsa. Toivotaan parasta ja samalla salassa pelätään pahinta.

Nyt on siis menossa toinen SSRI-lääke nuorella. Mikäli tästäkään ei ole minkäänlaista hyötyä, niin elokuussa sitten täysin uudet kuviot. Lääkärit ovat jo keskustelleet, että koska on myös epäilyä taustalla olevasta tarkkaavaisuushäiriöstä, niin mahdollisesti seuraavaksi kokeillaan siihen kohdentuva lääke, mikä on sen vaikutus nuoren olotilaan, ajatuksiin ja pakko-oireisiin. Sen pitäisi olla "helppo" kokeilu siinä mielessä, että vaikutus tulee nopeasti, jos on tullakseen. Ei tarvitse odotella kuukautta vasteen alkamista. En tiedä mikä sitten on seuraava askel, jos sekään ei toimi. Mutta en sitä murehdi vielä, vaikka välillä tekisikin mieli heittää kaikki pillerit, terapiakäynnit, lääkärin vastaanotot ja meidän vanhempien tukikäynnit romukoppaan ja antaa olla. Kohta kolme vuotta on pitkä aika, eikä mikään ole muuttunut mihinkään tänä aikana. Tai no, alun nukahtamisvaikeudet jäivät nopeasti pois. Hurjan tärkeä juttu kyllä se. Minkälaisessa kunnossa nuori olisikaan, jos ei saisi kaiken tämän lisäksi nukuttua..

Yritän nyt nauttia niistä hetkistä, kun nuori pystyy olla lähellä. Koska hyvin usein on niitä hetkiä, ettei edes samaan ovenripaan voi koskea. Olen opetellut suodattamaan asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten esimerkiksi käsienpesujen äänet ja olen siinä oppinut jo aika hyväksi. Puolisolla on siinä vielä hurja työsarka tehtävänä, mutta ehkä se siitä joskus.  Sen sijaan jatkuvaa taistelua on siitä, voiko joka suihkun jälkeen ottaa uuden pyyhkeen tai hakea kaapista uutta petivaatetta, koska tyyny tai peitto on käynyt yöllä lattialla tai onko vartin päällä ollut paita likainen vai ei. Ja miljoona muuta asiaa. Yritän silti olla vaipumatta epätoivoon. Koska onhan niitäkin, hyviä hetkiä. 

Kesäloma tulee nuorella tarpeeseen, takana on ihan todella raskas kouluvuosi. Osastojakson jälkeen nuori ei ole lukenut kertaakaan kokeisiin, ei vain jaksa/muista/kykene. Kunnialla niistä on silti selvinnyt, joten olkoon. Vaikka lomat ovat aina olleet nuorelleni vaikeita rutiinien puuttumisen vuoksi, niin luulen että tänä kesänä loma tulee vähintäänkin tarpeeseen, ainakin alkukesästä. Jahka sängynpohjalla makoilu alkaa vaikuttaa huolestuttavan pitkäkestoiselta, niin kotona piisaa kyllä vaikka minkälaista hommaa tehtäväksi. Niistä on tarjolla hieman taskurahaakin houkuttimeksi. Katsotaan ja annetaan ajan kulua.

Osastojakso kesti täten "vain" kuukauden, eikä alun perin ollut realististakaan ajatella, että nuori oireistaan pääsisi kokonaan eroon. No, ei päässyt vähääkään. Ihan yhtä lailla oirehtiva nuori palasi osastolta kotiin kuin mitä aikanaan osastolle lähti. Mutta toisaalta, eipä nuoren tilanne ylitäydellä osastolla olisi yhtään mihinkään edennyt, vaikka olisi sinne vielä jäänyt. Minun lapseni kuitenkin pärjää, myös omasta mielestään, niin kuin on aina pärjännyt. Moni nuori ei siihen kykene.

Nuoren käynnit avopuolella jatkuvat niin kuin ennen osastojaksoa, mutta näkökulma voi jatkossa olla hieman eri vinkkelistä. Nuori oli oirehtinut osastolla samalla tavalla kuin kotona (mikä sinällään oli jopa pieni helpotus minulle, myönnän, koska välillä on jäänyt sellainen olo, että jossain kohtaa epäiltäisiin kotioloja, kun oirehtiminen ei muualla näy), mutta psykologin tutkimuksissa syksyllä esiin noussut tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuus oli noussut esiin myös osastolla. Eihän uusi diagnoosi, esim. ADD muuta eikä poista alkuperäistä diagnoosia, mutta saattaa olla provosoimassa oirehdintaa. Tarkkaavaisuushäiriö ei ihan ensiksi tulee mieleen 9.0 keskiarvon omaavan nuoren kohdalla, mutta onhan nuoreni ollut pienestä asti älykäs ja etenkin sovellustaitoinen. Kun joku ei mene jollain tavalla putkeen, niin sitten tehdään toisella tavalla. Ehkä se taito on auttanut nuortani eteenpäin - ja samalla uuvuttanut ja altistanut oireilulle. 

No, joka tapauksessa: arki on aika lailla palannut uomiinsa. Tavarat tippuvat nuorelta edelleen siihen missä nuori kulloinkin on, kaikki ovet, kaapit ja laatikot jäävät auki, valot päälle ja saippuaa kuluu ja likapyykkiä tulee vähintään kolmen vaatekerran verran päivässä. Tiedän että jatkossakaan eivät minun hermoni tule aina kestämään. Tiedän että tulen kiroamaan ja huutamaan - mutta toivottavasti vähemmän, toivottavasti olen tämän matkan aikana oppinut itsekin hitusen itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Yhteinen oppimismatkahan tämä on koko perheelle.

Kotona olen nimittäin huomannut, että nuorta ahdistaa moni sellainenkin asia, mikä ei ennen osastojaksoa niin tehnyt. Tai ei ainakaan näkynyt. Eilen illalla nuori kertoi (luojan kiitos!), että häntä ahdistaa kovasti ja hyvin moni asia, eikä pelkästään kotona, vaan vielä enemmän osastolla, jonkun verran kaverienkin kanssa ja että moni muukin asia kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Osastolla nuori ei ole voinnistaan puhunut, koska kokee, ettei siihen ole toisaalta ollut mahdollisuutta "omien" käyntien puutteen vuoksi ja toisaalta hän ei jaksa siitä puhuakaan, koska silloin olo tuntuu vielä pahemmalta. Olen koko ajan vähän pelännyt sitä, että nuori ei osastollakaan anna itsestään todellista kuvaa, vaan pitää reippauden ja "ihan hyvin menee" -kulisseja sitkeästi yllä. Reippaaksihan jokainen vastaan tullut ammatti-ihminen on häntä tituleerannut. Minultakin kesti ihan liian kauan ymmärtää, miten kovasti nuorta oikeasti ahdistaakaan. Toki ihan hyvästä syystä minä reilut kaksi vuotta sitten nuorelleni lähetettä pyysin säännölliseen hoitoon. Mutta koska sitkeästi nuoreni on pitänyt reippaudestaan kiinni myös kodin suuntaan, niin kokonaisuutta ymmärtämättömänä olen pysynyt minäkin. Voi olla, että on muutakin kuin vain pakkoajatukset ja -oireet. Nuoreni on ollut tuskastunut siitä, että kaikki kiinnittävät huomiota hänen käsienpesuunsa ja muuhun ja siihen että hänellä on pakkoajatuksia ja pakko-oireita. Todellisuudessa nuori kokee, että ne ovat vain hyvin pieni osa hänen ahdistustaan ja oikeasti häntä ahdistaa niin paljon muutenkin kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Onko sittenkin niin, että pakkoajatukset ja -toiminnat ovat nuorelleni vain keino hallita edes osaa siitä kaaoksesta, mikä hänen päässään on? Että suurimman osan kaaoksesta nuori on sitkeästi vain pitänyt sisällään, näkymättömissä muilta, eikä niillä sinänsä ole mitään tekemistä pakkoajatusten kanssa? 

Osastohoito on ollut ehkä hitusen erilaista kuin olin kuvitellut. Alkuhaastattelussa mainittiin sanat "tehostetumpaa hoitoa" ja kuvittelinkin, että se tarkoittaisi tehostetumpaa terapiaa tai muuta vastaavaa. Mutta nuori on itse kokenut olevansa osastolla "vain säilössä", koska muut nuoret tapaavat psykologia ja muita ja hänellä ei ole mitään "omaa". Ei hän ole edes omaa avopuolen terapeuttiaan tänä aikana tavannut, koska terapeutti on ollut työstään pois. Mutta keinoja on toki monia ja yritän luottaa siihen, että ammattilaiset tietävät mitä tekevät. Paras terapiahan tapahtuu silloin, kun nuori ei itse sitä edes tiedosta. Ja on ihan ok, että nuorella on tylsää. Käsittääkseni yksi osastojakson tarkoitus olikin levähdys.  

Tulevalla viikolla on hoitoneuvottelu, jossa kotiinpääsyasiaa ja koulunkäyntiä pohditaan. Kaikki mitä nuoreni minulle on kertonut olisi tarpeen tuoda hoitoneuvottelussa esiin. Ja aionkin. Ehkä. Nuoreni ei välttämättä sitä halua. Koska kaikesta ahdistuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) nuori haluaisi jo kotiin. (Vaikka aloite osastojaksosta alunperin tulikin häneltä itseltään) Ja kaikesta keskittymiskyvyn puutteesta huolimatta hän haluaisi takaisin omaan kouluun. "Pärjään kyllä ahdistukseni kanssa, kun olen tähänkin asti pärjännyt", sanoi nuoreni eilen illalla. Niin.

Osastolla nuoren huone on kuin kotonakin, on ollut sitä jo jonkun aikaa: kaikki vaatteet levällään lattialla ja sängyn alla, puhtaat, puolipitoiset ja likaiset sekaisin. Pyykkikori on ylitäynnä, kun nuori ei ole saanut aikaiseksi pestä pyykkiä ajoissa. Peitosta on jonkun yön pyörimisen jäljiltä pussilakana lähtenyt ja päiväpeitto on hukassa. Todennäköisesti sängyn alla. Mutta ilmeisesti näin saa olla, kun osastolla eivät hoitajat ole huoneen kuntoon puuttuneet. Ihmettelen sitä kyllä hieman. En saanut kuitenkaan nuorta auttaa, nuori ei todellakaan halua että koskisin huoneessa mihinkään ylimääräiseen.

Kotilomalla nuori on ollut nytkin. Hieman raskain mielin olen seurannut lastani. Osasin kyllä odottaa, että tämä viikonloppu tulee olemaan lääkityksen aloituksen myötä raskas. Mutta sattuu se silti. Yritän lohduttautua sillä, että nuoreni sanoi illalla asiaa kysyessäni, että kyllä hän välillä kokee pieniä ilonhetkiä. Toivotaan, että niitä on tulevaisuudessa enemmänkin.