.. mutta katsotaan kuinka käy. Tässä taannoin oli lapsen hoitoneuvottelu. Lapsen lääkeannosta nostettiin, tuplattiin. Toistaiseksi sillä ei ole ollut mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen. Hoitava lääkäri jo nosti ilmoille, että josko taustalla on jotain muutakin kuin "vain pakkoajatushäiriö". Josko jotain isompaa psyykkistä ongelmaa, jonkinlainen sukurasitekin siihen olisi. Säikäyttihän se ensin, vaikka tottahan ne läpikäydyt asiat ovat: lapsi on kohta vuoden käynyt säännöllisesti asian vuoksi keskustelemassa, eikä mikään suurempi asia ei ole muuttunut vielä mihinkään, lääkityksestäkään huolimatta. On jotain, mikä on helpottanut, mutta vastaavasti tilalle on tullut jotain uutta tai osa lapsen oireilusta on mennyt jopa pahempaan suuntaan. Toki lapsi elää samaan aikaan murrosikänsä pahinta vaihetta, lapsen päässä kävisi siis ilman kaikkea tätäkin melkoinen kuhina ja pyörremyrsky. Voi olla, että kunhan pahin hurrikaani laantuu, niin tämäkin asia helpottaa - tai sitten ei. Kevään loppuun asti mennään kuitenkin edelleen samalla pakkoajatushäiriöajatuksella. Väliarvio jo tässä välissäkin, mutta kevään lopussa tämän vaiheen loppuarvio. Samaan ajankohtaan lapsen terapeutti jää mahdollisesti eläkkeelle, joten muutoksia siis joka tapauksessa tulossa silloin.

Olen kohta vuoden peräänkuuluttanut lukemattomia kertoja sitä, että miksi perhettä ei oteta mukaan lapsen hoitoon. Lapsi käy terapeutin vastaanotolla yksikseen, eikä meillä vanhemmilla ole mitään tietoa, mitä siellä tapahtuu ja mitä sovitaan. Tai mitä keinoja lapsen kanssa on yhteistyössä sovittu kokeiltavaksi. Perheemme tilanne on toki tutkittu monin tavoin ja meille vanhemmille on ollut tukikäyntejä joitakin kertoja. Vaan tähän päivään mennessä en ole saanut vastausta kysymyksiini: Miten esimerkiksi toimin pakkoajatushäiriöisen lapsen kanssa? Kumpi on pahempi: se että rauhottaakseni lasta pesen lapsen vaatimuksesta paidan, joka on puhdas, mutta kaapista lattialle pudonnut. Vai se, että en pese, vaikka tilanne lasta ahdistaa. Tämänkaltaisten haasteiden kanssa taistelen päivittäin, kun eivät minulle ammatti-ihmisetkään ole kysymyksiini vastausta antaneet. "Lukekaa netistä vaikka sieltä ja tuolta." Olen lukenut ja luenkin. Mutta mihin ihmeeseen on nykymaailmassa unohdettu psykiatrisen lapsiasiakkaan perhe??