Jonkun aikaa nuoren kanssa on mennyt tasaisesti. Pelot ja pakkoajatukset ovat koko ajan olleet voimakkaasti läsnä, mutta sillä tavalla arkisella tavalla, johon kaikki ovat jo tottuneet, joka ei herätä sen voimakkaampia tunnekuohuja suuntaan tai toiseen. Mutta aina sitten tulee se kuoppa, josta nuori sukeltaa syvälle. Niin kuin juuri tänä viikonloppunakin. Nuori suunnitteli kavereineen yökyläreissua isolla porukalla. Nuoren äänestä ja silmistä näki, kuinka innoissaan hän oli, sunnitelmissa sitä ja tätä ja parhaimpien ystävien seura. En ollut kotona, kun viime hetkellä suunnitelma kuitenkin muuttui, porukka päätti vaihtaa yökyläpaikkaa. Sain asiasta nuorelta viestin ja mielessäni kävi heti, että kuinkahan nyt käy, mutta en sitä tokikaan nuorelle sanonut. Ei käynyt hyvin. Yökyläpaikka ei ole sen kummempi kuin mikään muukaan, mutta tiedän että eräs asia nuortani siellä talossa vaivaa. "Ihan päätön asia", tekisi mieleni sanoa, mutta nuorelleni mitä totisinta totta. Ja kun tulin kotiin huoneessaan istui nuori, joka ei ollutkaan pakannut mitään, jonka silmistä ja sanoista oli innostus kadonnut. Lapsiressukka tuli luokseni, pillahti itkuun ja sanoi, että ei hän pysty lähteä. Ei auttanut hyvien asioiden miettiminen, lohdutus, iso itku. Lapseni sisällä oli niin suuri ahdistus, että parhaiden ystävien seura jäi sille kirkkaasti kakkoseksi. Siinä sitten itkimme molemmat. Nuorelle jäi ainoaksi vaihtoehdoksi laittaa ystävilleen viesti, että ei hän pystykään tulla. Niin surullista! Minä tunsin oloni ihan voimattomaksi, kun en kyennyt mitenkään auttamaan lastani pääsemään ahdistuksesta ylitse niin, että hän olisi kyennyt viettämään parhaimpien ystäviensä kanssa mukavan illan ja yön. Lapsellani oli suuri suru siitä, että kaikki hänen ystävänsä viettivät nyt yhdessä mukavaa iltaa ja hän yksin istuu perheensä kanssa kotona vain siksi, että jokin pieni asia on hänen ajatuksissaan niin suuri.

Jokaisella meillä taakkamme on kannettavanamme, mutta niin toivoisin, että lapseni taakka jo pikku hiljaa kevenisi..