Olemme olleet koko perhe rajun taudin kourissa. Sairastelun kourissa sain silti pienen hetken viettää sellaisen nuoren kanssa, jota koko maailma ei ahdista. Nuoren lääkitys heitti häränpyllyä sairauden myötä, koska mikään ei pysynyt sisällä, eikä oikein mitään saanut nielaistuakaan. Yksi päivä jäi kokonaan välistä, yhtenä päivänä meni vain pieni murunen ja nyt monta päivää lapseni on pystynyt ottamaan alle puolet määrätystä annoksesta ja senkin vain vaivoin. Hieman pelkäsin, mitä lääkityksen raju muutos nuorelleni tekee.

Sängyn pohjalla maatessaan lapseni oli kuitenkin pitkästä aikaa "kuin joskus ennen". Lasta sai koskea, silittää, halata, jopa maata vieressä. Sain istua nuoren omassa nojatuolissa, koskea tavaroita. Keskustelimme ja nauroimme paljon, sairastelusta huolimatta. Ja juttelimme jopa pakkoajatuksistakin. Eiväthän ne täysin nuorelta sairastellessakaan ollut poissa, mutta oli paljon asioita, joista nuoreni tuumasi, että nyt hän vain ei jaksa välittää. Nuoreni kysyi myös minulta, olenko aivan varma, että hänen vaatteissaan tai tavaroissaan ei ole mitään likaista tai myrkyllistä. Ja kerroin, että olen aivan sataprosenttisen varma. Nuoreni siinä tuumi, että pitäisiköhän hänen alkaa pikku hiljaa uskoa siihen myös. Tuumasin, että olisihan se hienoa, jos vähitellen. Hienoja hetkiä. Samalla takaraivossa kävi ajatus, että mitäs sitten, kun nuoreni astuu turvallisesta oma sänky -kuplastaan ulos. Mutta päätin olla hetken aikaa onnellinen siitä, että mieleni sai tovin olla rauhallinen ja että nuoreni oli sitä myös.

No, voimat palasivat. Nuori astui kuplastaan ulos. Ja maailma on ihan yhtä likainen ja myrkyllinen kuin ennenkin. Voi rakas lapseni, kuinka olisinkaan toivonut, että jotain olisi jäänyt.. Mutta itken itsekseni hiljaa.