Kohta kaksi vuotta jo. Eikä loppua näy. Välillä olen niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Olen kantanut kaupasta saippuaa säkkikaupalla vain huomatakseni, että se on joka tapauksessa aina loppu. Välillä Fairya myöten. Välillä olen piilotellut saippuapulloja nuoreltani kuin alkoholistilta viinapulloja, jotta edes yhdessä vessassa olisi käsisaippuaa, jos sattuisi vieraita tulla kylään. Olen pessyt lukemattomia koneellisia pyykkiä, välillä tajunnu pyörittäväni jotain nuoren vaatetta jos ties monennettako kertaa, vaikkei se ole päällä edes siinä välissä käynyt. Kun jotkut vaatteet vain eivät puhdistu edes pesemällä. Välillä pyyhekaappi on tyhjä, koska nuori ei voi istua ruokapöydässäkään ilman että tuolin ja hänen välillä on jotain. Kylminä aamuina olen ollut huolissani onko nuorellani mitään päälle pantavaa, sillä vaikka kaapista löytyy takkia ja villatakkia ja ulkohousua ja paksuja collegepaitoja, en voi koskaan olla varma onko niistä mikään sellainen, minkä nuoreni pystyisi pukemaan päälleen.  Samaan aikaan tappelen saman nuoren kanssa siitä kuinka paljon puhelimella voi olla, kuinka pitkään suihkussa voi laskettaa vettä ja kuinka ne valot vaan pitää sammuttaa, kaappien ovet sulkea ja maito ja leipäkinkku laittaa takaisin jääkaappiin. Ja jos en tarpeeksi kauas väistä hänen kulkiessaan ohi olen läski ämmä. Vaikka ei tuo viimeisin mua satuta, sitähän minä olen. Olen sen nuorellekin sanonut. Toistaiseksi hän ei ole kuitenkaan muutakaan keksinyt. Mutta välillä olen vain niin tuhottoman väsynyt..

Nuoren hoitopaikassa tajuttiin kai kesän alussa, että nuoren tilanne on huonompi kuin mitä hän käynneillään antaa ymmärtää. Nuoren lääkitys on taas nostovaiheessa ja meille tarjottiin perheterapiaa. Tämä jälkimmäinen tulee juuri nyt niin tarpeeseen, mutta en silti uskalla toivoa liikoja. Onko se taas vain sitä, että rakennamme sukupuuta ties monensienko työntekijöiden kanssa? Käymme uudestaan läpi noin viidennettä kertaa, että keitä me olemme, keitä ovat olleet ihmiset meitä ennen ja keitä meidän rinnallamme tällä hetkellä on, minkälaisin vaivoin rakennettu. Miten minun raskaus ja nuoren lapsuus meni, onko sisaruksia ja millä ajatuksilla varustettuina. Onko ollut traumoja ja minkälaisia, meillä tai nuorella ja miten ne ovat ilmenneet.. Miten toimimme kun nuori pakko-oireilee, miten toimimme kun nuori murkkuilee. Kuka mitä missä ja milloin ja minkä vuoksi? Ja kukaan ei silti kerro, mitä nuoreni päässä liikkuu ja miten hänen kanssaan olisi järkevintä toimia. 

Rakastan lastani (kuten sitä toistakin) yli kaiken, mutta välillä sitä on vain niin hyvin kovin paljon väsynyt, että se ei siltä näytä eikä tunnu. Enkä kykene toimimaan kuin lastaan rakastava äiti, vaan vajoan uhmaikäisen taaperon asteelle, väitän ja huudan ja olen tosi kamala ja julma, ihan mitättömästäkin asiasta välillä. Kyllä, tämä viikonloppu oli taas sellainen. "Mä rakastan sua" ja "Niin mäkin sua" jäi sanomatta puolin ja toisin tänä iltana. Ja minä istun tässä ja itken. Anteeksi rakas lapseni. Mä rakastan sua, älä unohda sitä ikinä, edes näinä huonoina hetkinä.