Nuori oli kotilomalla. Vähän vieroitusoireita lopetetusta lääkityksestä, huimaus ja huono olo vaivasivat päivällä ja illalla tykytykset ja käsiin tulevat sykähdykset. Nukahtaminen oli nuorella vähän vaikeaa, mutta siitäkin selvittiin keskustelemalla, istuin nuoren huoneen lattialla kunnes hän nukahti. Samat asiat ahdistivat kotona kuin ennenkin, mutta olin kuitenkin huomaavinani, että motorinen levottomuus oli vähäisempää kuin ennen. Nuori oli läpeensä onnellinen, kun sai tavata ystäviään. Oli hurjan tärkeää, että lapseni sai olla ihan vain oma itsensä, tehdä nuorten juttuja vailla huolta. Olen niin onnellinen, että lapsellani on nyt sellaisia ystäviä ympärillään, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on <3

Kotiloma sujui pääosin hyvin. Kotiin tullessaan nuori istahti keinutuoliin ja valutti kyyneleitä, kun se tuntui niin hyvälle. Mutta aika kului kiivaasti ja tämä ilta tuli nopeasti vastaan. Nuoren oli vaikeaa pakata laukkuaan ja lähteä. Koti olisi siinä kohtaa tuntunut niin paljon paremmalta paikalta. Niinhän se on, että lähdön ja eron hetket on aina vaikeimmat. Sinne minä siis lapseni saatoin, lukittujen ovien taakse. Jälkeen päin istahdin autoon ja itkin itseni kipeäksi. Tulin kotiin ja hautauduin nuoreni sänkyyn, ihan vain tunteakseni hänet siinä, kun koskettaa häntä ei vielä saanut muuten. Keräilin vaatteita lattialta ja huomasin että lapseltani oli jäänyt kotiin yhtä sun toista. Tunnemyrskyssä ei kaikkea huomaa. Mutta kyllä me tästä taas selviämme. Kaikesta.