Juhannuksen tietämillä olimme mökillä sukulaisten kanssa. Nuori jaksoi hyvin, nauroi vatsansa pohjasta, pesi käsiään vain harvakseltaan, ei väistellyt asioita, istui sylissä. Oli lähes tulkoon kuin kuka tahansa meistä muista. Kotimatkalla nuori oli niin onnellinen, että nuori aivan itki. Oli niin hyvä olla kuulemma. 

Vaan kun auto kaartoi kotipihaan tunnelma jo hieman muuttui. Tänään illalla töistä tullessani nuori oli jo taas vaipunut samaan, jo normaaliksi käyneeseen olotilaan, kävelytyyliä ja silmiä myöten. Kotona ahdistaa ihan yhtä kovasti kuin aina ennenkin. 

Kesälomareissun suhteen näyttää lujasti siltä, ettei nuori pysty lähteä mukaan. Olen kuitenkin toiselle lapselle reissun luvannut ja tämä sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Olisin niin toivonut, että koko perhe olisimme saaneet tästä yhteisiä, hienoja muistoja, olisimme niin sen ansainneet. Ja tarvinneet. Olen paininut hurjasti sen kanssa, kuka tässä kohtaa on se, joka joutuu pettymään ja kuka ei. Kun toinen lapsi ei pysty ja toinen taas on niin innolla lähdössä matkaan. Tässä kohtaa vaaka kallistuu kuitenkin tuon toisen lapsen puolelle. Tämä lapsi on viimeiset pari vuotta yrittänyt olla hajuton, mauton ja näkymätön, yrittänyt olla ärsyttämättä toista, joustanut, antanut periksi. Toki nuorikin ansaitsisi niiiiiiiin paljon hyvää ja kaunista ja voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuu. Mutta en voi loputtomiinkaan hänen pahaa oloaan pyyhkiä pois muuttamalla suunnitelmia hänen vuokseen. Sillä ihan yhtä tärkeä on myös toinen lapsi. Ja hän on tämän suunnitelman toteutumisen ansainnut ihan yhtä lailla. Ehkä minäkin reissussa osaan nauttia edes vähän, vaikka yksi joukosta uupuisi. Tai ainakin niin näytellä, toisen lapsen vuoksi. Joskus vain niiin hirvittävästi suututtaa, että eikö tämä jo riittäisi tälle perheelle, tälle nuorelle. Voisiko olla mahdollista jo että saisi ihan vain olla, tavallisesti. Minä melkein mistä vain luopuisin, että nuoreni saisi olla levollinen ja onnellinen. Että koko perheemme saisi olla levollinen ja onnellinen. Yhdessä.