Niin. Yli vuosi kulunut siitä kun viimeksi mitään kirjoitin. Aika vain kuluu nopeasti. Toisaalta, kun ei mitään maata mullistavaa ole tapahtunut suuntaan tai toiseen, niin elämääni mahtuu nykyään paljon muutakin. Olen palannut omien harrastusteni pariin, jotka olivat pitkään tauolla, kun en kerta kaikkiaan jaksanut yhtään mitään. 

No mitäs nuoreni? "Ei mitään ihmeellistä", sanoisi hän todennäköisesti itse. Oikein mitään hän ei viime tai edellisestä vuodesta muista, vuodet lienevät olleen ihan liian uuvuttavia.. Lääkitys nuorella on edelleen tapissaan. Terapiakäynnit loppuivat viime vuoden loppuun, koska nuoren terapeutti oli pitkään poissa, eikä nuori itse halunnut alkaa kenenkään uuden kanssa millekään. Alkuun näyttikin siltä, että tauko oli oikein hyvästä. Nuori sai vähän etäisyyttä jokaviikkoisesta kahlaamisesta mielen syvissä joissa. Tauon venyessä alkoi tuntua siltä, että jonkinlainen kontakti olisi jo tarpeen, mutta nuori oli edelleen sitkeästi sitä mieltä, että ei käy. Lopulta sitten todettiin, että antaapi olla kokonaan. Hoitokontakti omaan lääkäriin on sentään olemassa. Meille vanhemmillekin on ainakin kertaalleen vielä tukikäynti tulossa. Nuori on siinä elämänvaiheessa, että uusi koulu ja sen myötä uudet haasteet alkavat. Tiedostamme kaikki, että tässä kohtaa nuori tasapainottelee nuoralla ja riski nuoralta tippumiseen on suurimmillaan. Tuntosarvet pystyssä seuraamme tilannetta.

Nuori on kuitenkin toistaiseksi pärjännyt ihan ok. Kaikki ovet ja laatikot jäävät toki auki ja valot päälle edelleen, maitopurkki unohtuu pöytään, eikä nuori mielellään koske ovien ripoihin. Huone on jatkuvasti räjähdyksen jäljiltä. Toisinaan nuori pysähtyy miettimään kuka koski mihinkin tai mitä "pahaa" missäkin voi olla, välillä myös väistelee seiniä ja avoimia ovia. Sitä tavanomaista siis. Mutta, moni käytännön seikka on helpottanutkin. Nuoreni pystyy istumaan melkein missä vaan, käyttämään samaa pyyhettä useampaankin kertaan, olemaan lähellä, toimimaan. Ja ainakin toisinaan hän pystyy syrjäyttämään ajatuksiaan, päästämään niistä irti, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun on asian laidan tarkistanut. Nuori menee ystäviensä kanssa ja se on superhienoa. Vaikka on siinä toinenkin puoli. Hän selvästi väsyy, kun ympärillä on paljon menoa, melskettä ja sosiaalista kanssakäymistä. Parin päivän sosiaalisten kontaktien jälkeen nuori ottaa läppärinsä, ottaa löhöasennon nojatuolissaan (johon ei saattanut jossain kohtaa koskeakaan!) ja katselee päivän, pari Netflixiä. Sitten jaksaa olla taas sosiaalinen. 

Itsekkäästi olen iloinen siitä, että minä kelpaan taas nuorelleni. Olinhan pitkään murkun mielestä "senkin läski ämmä", joka ei koskaan osannut, tiennyt eikä tajunnut mitään. Ja joka oli pakko-oireisen mielestä saastunut niin pahasti, ettei minun lähellä voinut olla, eikä samoihin asioihin koskea. Kyllähän meillä riidellään ja huudetaan edelleen, kaksi tulisieluista kun yhteen ottaa ja varsinkin, kun äiti ei aina osaa olla aikuinen.. mutta joka päivä nuori kietoo kätensä kaulaani "tankatakseen äitihalauksen", oli sitten hyvä tai huono päivä. Miten hyvältä se tuntuukaan! 

Muistellessani viimeimpiä vuosia koen itse muuttuneeni paljon. Menneet vuodet näkyvät vyötärölleni kertyneinä kiloina ja  hopeanharmaana mieheni parrassa ja omissa hiuksissani. Mutta samaan aikaan olen saanut selkäreppuuni eväiksi rauhaa, tasapainoa ja kärsivällisyyttä, sekä sopivassa suhteessa itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä. Olen oppinut olemaan välittämättä asioista, ohittamaan olemattomuuksia. Matka on vielä kovasti paljon kesken, mutta minun on ihan hyvä olla juuri nyt.