Taas on vuosi vierähtänyt ja ylikin. Olen yrittänyt tehdä töitä itseni kanssa, olen yrittänyt löytää kultaista keskitietä: sellaista, jossa tallustellessa ehkä murehtisin, mutta järjellisessä määrin ja jossa samalla pysyisin yhtä aikaa lujana ja lempeänä. Useimmiten silti tuntuu, ettei minussa ole kuin max. ja min. Joko murehdin niin, että sydän on mykkyrällä tai sitten olen välittämättä niin, ettei mikään tunnu. Harvoin viisari osaa jäädä puolitiehen. Kumpikaan ei ole oikein hyvä, kummassakin tapauksessa kärsii oma pää. Ehkä välillä siipankin.

Nuoreni koko ensimmäinen opiskeluvuosi meni aika lailla.. miten sen kauniisti sanoisi.. no.. päin persettä, mitäpä sitä kaunistelemaan. Hän tuskin pääsi kursseista läpi. Eikä kaikista kyllä päässytkään, tuli hylättyjäkin. Osa odottaa keskeytystilassa jonkin tehtävän palautusta, on odottanut sitä ehkä huhtikuulta asti jo. Etäkevät oli vain kruunu kaikessa komeudessa, eikä tämä syksy alkanut yhtään sen paremmin. Viime vuoteen lisänä nyt kertyy myöhästymisiäkin. Viikonlopun vuorokausirytmin keikahdus kun jatkuu kouluviikkoon asti, vaikka harvoin nuori tapaa kavereitaan muuta kuin online. Kysyin onko nuori masentunut. Kielsi, hän on aivan tyytyväinen näin. Ei hän ota paineita mistään. Ei hän koe koulunkäyntiä rankkana tai työmäärää valtavana, kaikki on hänelle olankohautusten kera "ihan fine ja helppoa". Hymyssä suin myöntää, että hän on laiska, eikä hän vain saa mitään tehtyä, mutta että kyllä se siitä. Kato kun kavereilla menee pari tuntia päivässä koulutöihin, mutta hän ei sellaiseen ala. Niin. Mitenkäs se rankkaa olisikaan, jos on tehtävät tekemättä, kirjat avaamatta, eikä kokeisiinkaan lue. Kunhan käy vähän koulunpenkissä istumassa ja näyttäytymässä. Paikalla siis, mutta tuskin läsnä. Mitä niistä nelosista.. keskeytetyistä kursseista.. Määräajassa silti opiskelut pulkkaan ja ulkomaille! Haaveita on sentäs, sotilasurasta Nasan astronauttiin. Sotilasuran tosin huomasi jo tyssäävän diagnooseihin ja lääkityksiin, eikä taida astronautiksi pääsy olla sen helpompaa. Hankalaapa se olisikin ahtaassa avaruussukkulassa olla, kun mihinkään ei voi koskea, koska näkymätönkin voi olla vaarallista, lika ällöttävää ja valonkatkaisijaa käytetään varpailla. No, näyttelijänkin ura kuulemma käy. 

Koulussa pidettiin yhteispalaveria. Varmistettiin, että onko tässä koulussa mitään järkeä hänelle, olisiko joku muu vaihtoehto parempi. Tai tekeekö OCD:n oireet koulunkäynnistä hankalaa. Ei tee ja kyllä, juuri tämä tässä kohtaa. Tarkkaavaisuushäiriön myötä anottiin koeaikoihin pidennystä. Painotettiin kyllä, että eipä se sekään auta, jos ei mitään tee. Juu, hän ymmärtää. Useampi lupaus sitoutua. Toteutusta kesti viikon. Me vanhemmat sitouduimme olemaan muistuttamatta ja nalkuttamatta. Vaan kyllä on vähän helvetillisen hankalaa, kun huomaa, etteivät koulukirjat ole huoneen lattialta liikkuneet mihinkään moneen viikkoon tai jälleen ilmestyy myöhästymismerkintä.

En olisi niin huolissani, jos jokin nuorellani sujuisi. Mutta kun ei mikään. Kaappien sulkemisesta ja maitopurkin jääkaappiin laittamisesta alkaen mikään ei vain suju. Nuoren oma työntekijä kiittelee, kuinka hienosti nuori tekee harjoituksia vastaanotoillaan. En tiedä alkavatko ne milloinkaan näkyä vastaanottojen ulkopuolella. Joka tapauksessa, viime keväänä haaveilin jo luovuttavani. Haaveilin hakevani nuorelleni paikan jostain tukiasuntolasta. Että joku muu aikuinen opettaisi nuorelleni kuinka huone siivotaan edes kahden kuukauden välein. Tai edes sen, miten leipäpussi suljetaan, maitopurkki pistetään kaappiin tai vessasta sammutetaan valot ja suljetaan ovi. No, sentäs sen vessan vetämisen olen saanut opetettua ja hampaiden harjauksen.. Mutta on todella kurja mutsifiilis, kun tajuaa, että siinä se opetukseni anti suurin piirtein onkin. Jos meillä ei olisi tuota toistakin nuorta, olisin ehkä maailman surkein äiti. Vaikka kyllä se sellainenkin fiilis välillä mielen valtaa, minkäs sille voi.

Mutta kotona nuori edelleen asustaa ja minä päivittäin tuskailen, että miksi ihmeessä mikään ei hänen kohdallaan toimi. Tai sitten käännän nappulan minimiasentoon, enkä piittaa mistään. Vähät välitän yön yli pöydällä olleesta kinkkupaketista ja juustosta tai siitä, kuinka koti loistaa pimeään iltaan kuin joulukuusi, vaikka ketään ei ole kotona. (Thank God, ulko-ovi on sentäs kiinni, että olenhan minä senkin saanut opetettua!) Siinä on vain se huonompi juttu, että kun nupit ovat vastakkaisessa suunnassa kuin kaakossa, en kykene positiivisiinkaan tunteisiin. Turtana on vaikeaa olla helläkään.

Tätä kirjoittaessani nuoreni nukkuu vieläkin päiväunia. Yritin töistä tullessani jonkin aikaa saada hänet ylös. Samaan syssyyn tuli jälleen merkintä "Keskeytetty". Ensin meinasi tulla raivo ja ehkä vähän tulikin. Sitten suljin suuni ja itkin ilman kyyneltä tai ääntä. Sitten luovutin. Helvettiäkö minä aina päätäni seinään hakkaan. Tuli mieleen Unilintu, laulu jota lapsilleni lauloin heidän ollessa pieniä. Sitten muistui mieleen tämä blogini, jota oli niin jalo ajatus kirjoittaa ahkerasti. No, nyt kirjoitin. On heti helpompi hengittää.