Vitosella rimaa hipoen yhdestä kurssista läpi. Toisesta hylätty. Edellinen nelonen uusimatta. Keskeytettyjen kurssien eteen ei ole tapahtunut mitään. Että siinäpä se sitoutuminen. En tiedä raivotako vaiko itkeä vaiko miten päin sitä olisi. Kauas karkaavan nuoreni haaveet ajallaan valmistumisesta, mutta itse hän kuvittelee sen edelleen onnistuvan. En tiedä eikö hän oikeasti ymmärrä, ei halua ymmärtää vai eikö vain ole ymmärtävinään. Monta aikuista yrittää auttaa nuorta ja pitää pinnalla, mutta ei kai ketään loputtomasti voi pelastusrenkaalla perässään vetää, jos ihminen ei tee ainuttakaan uintiliikettä itse. 

Taas on vuosi vierähtänyt ja ylikin. Olen yrittänyt tehdä töitä itseni kanssa, olen yrittänyt löytää kultaista keskitietä: sellaista, jossa tallustellessa ehkä murehtisin, mutta järjellisessä määrin ja jossa samalla pysyisin yhtä aikaa lujana ja lempeänä. Useimmiten silti tuntuu, ettei minussa ole kuin max. ja min. Joko murehdin niin, että sydän on mykkyrällä tai sitten olen välittämättä niin, ettei mikään tunnu. Harvoin viisari osaa jäädä puolitiehen. Kumpikaan ei ole oikein hyvä, kummassakin tapauksessa kärsii oma pää. Ehkä välillä siipankin.

Nuoreni koko ensimmäinen opiskeluvuosi meni aika lailla.. miten sen kauniisti sanoisi.. no.. päin persettä, mitäpä sitä kaunistelemaan. Hän tuskin pääsi kursseista läpi. Eikä kaikista kyllä päässytkään, tuli hylättyjäkin. Osa odottaa keskeytystilassa jonkin tehtävän palautusta, on odottanut sitä ehkä huhtikuulta asti jo. Etäkevät oli vain kruunu kaikessa komeudessa, eikä tämä syksy alkanut yhtään sen paremmin. Viime vuoteen lisänä nyt kertyy myöhästymisiäkin. Viikonlopun vuorokausirytmin keikahdus kun jatkuu kouluviikkoon asti, vaikka harvoin nuori tapaa kavereitaan muuta kuin online. Kysyin onko nuori masentunut. Kielsi, hän on aivan tyytyväinen näin. Ei hän ota paineita mistään. Ei hän koe koulunkäyntiä rankkana tai työmäärää valtavana, kaikki on hänelle olankohautusten kera "ihan fine ja helppoa". Hymyssä suin myöntää, että hän on laiska, eikä hän vain saa mitään tehtyä, mutta että kyllä se siitä. Kato kun kavereilla menee pari tuntia päivässä koulutöihin, mutta hän ei sellaiseen ala. Niin. Mitenkäs se rankkaa olisikaan, jos on tehtävät tekemättä, kirjat avaamatta, eikä kokeisiinkaan lue. Kunhan käy vähän koulunpenkissä istumassa ja näyttäytymässä. Paikalla siis, mutta tuskin läsnä. Mitä niistä nelosista.. keskeytetyistä kursseista.. Määräajassa silti opiskelut pulkkaan ja ulkomaille! Haaveita on sentäs, sotilasurasta Nasan astronauttiin. Sotilasuran tosin huomasi jo tyssäävän diagnooseihin ja lääkityksiin, eikä taida astronautiksi pääsy olla sen helpompaa. Hankalaapa se olisikin ahtaassa avaruussukkulassa olla, kun mihinkään ei voi koskea, koska näkymätönkin voi olla vaarallista, lika ällöttävää ja valonkatkaisijaa käytetään varpailla. No, näyttelijänkin ura kuulemma käy. 

Koulussa pidettiin yhteispalaveria. Varmistettiin, että onko tässä koulussa mitään järkeä hänelle, olisiko joku muu vaihtoehto parempi. Tai tekeekö OCD:n oireet koulunkäynnistä hankalaa. Ei tee ja kyllä, juuri tämä tässä kohtaa. Tarkkaavaisuushäiriön myötä anottiin koeaikoihin pidennystä. Painotettiin kyllä, että eipä se sekään auta, jos ei mitään tee. Juu, hän ymmärtää. Useampi lupaus sitoutua. Toteutusta kesti viikon. Me vanhemmat sitouduimme olemaan muistuttamatta ja nalkuttamatta. Vaan kyllä on vähän helvetillisen hankalaa, kun huomaa, etteivät koulukirjat ole huoneen lattialta liikkuneet mihinkään moneen viikkoon tai jälleen ilmestyy myöhästymismerkintä.

En olisi niin huolissani, jos jokin nuorellani sujuisi. Mutta kun ei mikään. Kaappien sulkemisesta ja maitopurkin jääkaappiin laittamisesta alkaen mikään ei vain suju. Nuoren oma työntekijä kiittelee, kuinka hienosti nuori tekee harjoituksia vastaanotoillaan. En tiedä alkavatko ne milloinkaan näkyä vastaanottojen ulkopuolella. Joka tapauksessa, viime keväänä haaveilin jo luovuttavani. Haaveilin hakevani nuorelleni paikan jostain tukiasuntolasta. Että joku muu aikuinen opettaisi nuorelleni kuinka huone siivotaan edes kahden kuukauden välein. Tai edes sen, miten leipäpussi suljetaan, maitopurkki pistetään kaappiin tai vessasta sammutetaan valot ja suljetaan ovi. No, sentäs sen vessan vetämisen olen saanut opetettua ja hampaiden harjauksen.. Mutta on todella kurja mutsifiilis, kun tajuaa, että siinä se opetukseni anti suurin piirtein onkin. Jos meillä ei olisi tuota toistakin nuorta, olisin ehkä maailman surkein äiti. Vaikka kyllä se sellainenkin fiilis välillä mielen valtaa, minkäs sille voi.

Mutta kotona nuori edelleen asustaa ja minä päivittäin tuskailen, että miksi ihmeessä mikään ei hänen kohdallaan toimi. Tai sitten käännän nappulan minimiasentoon, enkä piittaa mistään. Vähät välitän yön yli pöydällä olleesta kinkkupaketista ja juustosta tai siitä, kuinka koti loistaa pimeään iltaan kuin joulukuusi, vaikka ketään ei ole kotona. (Thank God, ulko-ovi on sentäs kiinni, että olenhan minä senkin saanut opetettua!) Siinä on vain se huonompi juttu, että kun nupit ovat vastakkaisessa suunnassa kuin kaakossa, en kykene positiivisiinkaan tunteisiin. Turtana on vaikeaa olla helläkään.

Tätä kirjoittaessani nuoreni nukkuu vieläkin päiväunia. Yritin töistä tullessani jonkin aikaa saada hänet ylös. Samaan syssyyn tuli jälleen merkintä "Keskeytetty". Ensin meinasi tulla raivo ja ehkä vähän tulikin. Sitten suljin suuni ja itkin ilman kyyneltä tai ääntä. Sitten luovutin. Helvettiäkö minä aina päätäni seinään hakkaan. Tuli mieleen Unilintu, laulu jota lapsilleni lauloin heidän ollessa pieniä. Sitten muistui mieleen tämä blogini, jota oli niin jalo ajatus kirjoittaa ahkerasti. No, nyt kirjoitin. On heti helpompi hengittää.

Niin. Yli vuosi kulunut siitä kun viimeksi mitään kirjoitin. Aika vain kuluu nopeasti. Toisaalta, kun ei mitään maata mullistavaa ole tapahtunut suuntaan tai toiseen, niin elämääni mahtuu nykyään paljon muutakin. Olen palannut omien harrastusteni pariin, jotka olivat pitkään tauolla, kun en kerta kaikkiaan jaksanut yhtään mitään. 

No mitäs nuoreni? "Ei mitään ihmeellistä", sanoisi hän todennäköisesti itse. Oikein mitään hän ei viime tai edellisestä vuodesta muista, vuodet lienevät olleen ihan liian uuvuttavia.. Lääkitys nuorella on edelleen tapissaan. Terapiakäynnit loppuivat viime vuoden loppuun, koska nuoren terapeutti oli pitkään poissa, eikä nuori itse halunnut alkaa kenenkään uuden kanssa millekään. Alkuun näyttikin siltä, että tauko oli oikein hyvästä. Nuori sai vähän etäisyyttä jokaviikkoisesta kahlaamisesta mielen syvissä joissa. Tauon venyessä alkoi tuntua siltä, että jonkinlainen kontakti olisi jo tarpeen, mutta nuori oli edelleen sitkeästi sitä mieltä, että ei käy. Lopulta sitten todettiin, että antaapi olla kokonaan. Hoitokontakti omaan lääkäriin on sentään olemassa. Meille vanhemmillekin on ainakin kertaalleen vielä tukikäynti tulossa. Nuori on siinä elämänvaiheessa, että uusi koulu ja sen myötä uudet haasteet alkavat. Tiedostamme kaikki, että tässä kohtaa nuori tasapainottelee nuoralla ja riski nuoralta tippumiseen on suurimmillaan. Tuntosarvet pystyssä seuraamme tilannetta.

Nuori on kuitenkin toistaiseksi pärjännyt ihan ok. Kaikki ovet ja laatikot jäävät toki auki ja valot päälle edelleen, maitopurkki unohtuu pöytään, eikä nuori mielellään koske ovien ripoihin. Huone on jatkuvasti räjähdyksen jäljiltä. Toisinaan nuori pysähtyy miettimään kuka koski mihinkin tai mitä "pahaa" missäkin voi olla, välillä myös väistelee seiniä ja avoimia ovia. Sitä tavanomaista siis. Mutta, moni käytännön seikka on helpottanutkin. Nuoreni pystyy istumaan melkein missä vaan, käyttämään samaa pyyhettä useampaankin kertaan, olemaan lähellä, toimimaan. Ja ainakin toisinaan hän pystyy syrjäyttämään ajatuksiaan, päästämään niistä irti, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun on asian laidan tarkistanut. Nuori menee ystäviensä kanssa ja se on superhienoa. Vaikka on siinä toinenkin puoli. Hän selvästi väsyy, kun ympärillä on paljon menoa, melskettä ja sosiaalista kanssakäymistä. Parin päivän sosiaalisten kontaktien jälkeen nuori ottaa läppärinsä, ottaa löhöasennon nojatuolissaan (johon ei saattanut jossain kohtaa koskeakaan!) ja katselee päivän, pari Netflixiä. Sitten jaksaa olla taas sosiaalinen. 

Itsekkäästi olen iloinen siitä, että minä kelpaan taas nuorelleni. Olinhan pitkään murkun mielestä "senkin läski ämmä", joka ei koskaan osannut, tiennyt eikä tajunnut mitään. Ja joka oli pakko-oireisen mielestä saastunut niin pahasti, ettei minun lähellä voinut olla, eikä samoihin asioihin koskea. Kyllähän meillä riidellään ja huudetaan edelleen, kaksi tulisieluista kun yhteen ottaa ja varsinkin, kun äiti ei aina osaa olla aikuinen.. mutta joka päivä nuori kietoo kätensä kaulaani "tankatakseen äitihalauksen", oli sitten hyvä tai huono päivä. Miten hyvältä se tuntuukaan! 

Muistellessani viimeimpiä vuosia koen itse muuttuneeni paljon. Menneet vuodet näkyvät vyötärölleni kertyneinä kiloina ja  hopeanharmaana mieheni parrassa ja omissa hiuksissani. Mutta samaan aikaan olen saanut selkäreppuuni eväiksi rauhaa, tasapainoa ja kärsivällisyyttä, sekä sopivassa suhteessa itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä. Olen oppinut olemaan välittämättä asioista, ohittamaan olemattomuuksia. Matka on vielä kovasti paljon kesken, mutta minun on ihan hyvä olla juuri nyt.

Juhannuksen tietämillä olimme mökillä sukulaisten kanssa. Nuori jaksoi hyvin, nauroi vatsansa pohjasta, pesi käsiään vain harvakseltaan, ei väistellyt asioita, istui sylissä. Oli lähes tulkoon kuin kuka tahansa meistä muista. Kotimatkalla nuori oli niin onnellinen, että nuori aivan itki. Oli niin hyvä olla kuulemma. 

Vaan kun auto kaartoi kotipihaan tunnelma jo hieman muuttui. Tänään illalla töistä tullessani nuori oli jo taas vaipunut samaan, jo normaaliksi käyneeseen olotilaan, kävelytyyliä ja silmiä myöten. Kotona ahdistaa ihan yhtä kovasti kuin aina ennenkin. 

Kesälomareissun suhteen näyttää lujasti siltä, ettei nuori pysty lähteä mukaan. Olen kuitenkin toiselle lapselle reissun luvannut ja tämä sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Olisin niin toivonut, että koko perhe olisimme saaneet tästä yhteisiä, hienoja muistoja, olisimme niin sen ansainneet. Ja tarvinneet. Olen paininut hurjasti sen kanssa, kuka tässä kohtaa on se, joka joutuu pettymään ja kuka ei. Kun toinen lapsi ei pysty ja toinen taas on niin innolla lähdössä matkaan. Tässä kohtaa vaaka kallistuu kuitenkin tuon toisen lapsen puolelle. Tämä lapsi on viimeiset pari vuotta yrittänyt olla hajuton, mauton ja näkymätön, yrittänyt olla ärsyttämättä toista, joustanut, antanut periksi. Toki nuorikin ansaitsisi niiiiiiiin paljon hyvää ja kaunista ja voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuu. Mutta en voi loputtomiinkaan hänen pahaa oloaan pyyhkiä pois muuttamalla suunnitelmia hänen vuokseen. Sillä ihan yhtä tärkeä on myös toinen lapsi. Ja hän on tämän suunnitelman toteutumisen ansainnut ihan yhtä lailla. Ehkä minäkin reissussa osaan nauttia edes vähän, vaikka yksi joukosta uupuisi. Tai ainakin niin näytellä, toisen lapsen vuoksi. Joskus vain niiin hirvittävästi suututtaa, että eikö tämä jo riittäisi tälle perheelle, tälle nuorelle. Voisiko olla mahdollista jo että saisi ihan vain olla, tavallisesti. Minä melkein mistä vain luopuisin, että nuoreni saisi olla levollinen ja onnellinen. Että koko perheemme saisi olla levollinen ja onnellinen. Yhdessä.

Vaikka kuinka niin haluaisin, niin en pysty nuoreni ajatuksia kääntämään toiselle tolalle. En kykene auttamaan häntä pääsemään ylitse turvattomasta. En osaa olla tukena. Kun en vain ymmärrä, en vaikka kuinka yrittäisin. On hetkiä, jolloin tekisi mieltä huutaa, kirkua ja kirota hänelle, että "Etkö helvetti soikoon jo voi lopettaa? Etkö ymmärrä että ajatuksesi ovat ihan käsittämättömiä, pöhköjä, vailla mitään todellisuuspohjaa? Voisitko jo lakata kiusaamasta itseäsi ja alkaa elää niin kuin nuoren kuuluu elää? Etkö nyt vaan voisi!". Mutta milläs huudat, kun tiedät, ettei siitä ole vähäisintäkään hyötyä. Ei nuori voi itselleen ja ajatuksilleen mitään. Ei vaikka on jo 2.5 vuotta käynyt joka viikko terapiassa. Syönyt yhtä lääkitystä. Toista lääkitystä. Käynyt läpi kattavat psykologiset tutkimukset. Ollut kuukauden osastollakin. Mikään ei ole muuttunut yhtään mihinkään koko tänä aikana, paitsi kohde. Kaikki oirehdinta on kohteesta riippumatta kuitenkin samanlaista, vuodesta toiseen.

Tämä tuli tänään taas hyvin voimakkaasti esille, kun suunnittelimme kesälomareissua. Emme ole koskaan olleet Suomen rajojen ulkopuolella lasten kanssa, koska mieheni ei pidä auringosta ja minä pelkään lentää (ristinsä kullakin..). Olemme suunnitelleet autoreissua johonkin naapurimaahan. Toinen lapsi oli ihan tyytyväinen suunnitelmiin. Kiva reissu tulossa, jee! Mutta pohjan suunnittelulta vei tämä nuoremme.. hän pelkää lähteä, koska häntä jo etukäteen ahdistaa, että matkalla voi tulla vastaan asioita, joita hän niin voimakkaasti karttaa. Emme ole siis vasta kuin suunnitteluvaiheessa ja nuori ei kykene olla ajattelematta ahdistavia ajatuksia.

Miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia? Kannattaa? Pitää? Jättää nuori isovanhemmille ja matkustaa toisen lapsen kanssa? Mennä koko perhe ja nähdä kuinka toinen yrittää pysyä kasassa ahdistuksestaan riippumatta, yrittää olla huomaamatta kun toinen ei kykene asioihin ja karttaa asioita? Muuttaa suunnitelmia ja tehdä jotain muuta? En vain aina osaa ymmärtää..