sunnuntai, 15. lokakuu 2017

Seuraava vaihe

Jonain päivänä, kun tämä kaikki on taakse jäänyttä elämää annan tulla ihan kaiken ja annan palautetta. Olen sitä tehnyt toki matkan varrellakin, mutta kun ihan koko ajan ei jaksa. Nuoreni lääkitystä on nyt hoitava lääkäri tuuminut monta viikkoa. Ei ole aloitettu mitään uutta, vaikka nykyinen lääkitys ei vaan kerta kaikkiaan toimi. Vuoden verran nuori on sitä jo syönyt, eikä missään näy. Parin viikon päästä on seuraava hoitoneuvottelu, ehkä sitten siellä? Ellei sitten nosteta jo osastohoitojaksoa esiin. No, ne psykologiset tutkimukset nuorella alkavat. Tosin, ei niistä mitään informaatiota ole kotiin asti tullut. Psykologi oli laittanut tällä viikolla lapsen puhelimeen viestin, että aika on tällöin. Edelleenkään päähäni ei mahdu se, että kaikki informaatio tuotetaan ja luotetaan lapsen kautta. Okei, yläkouluikäinen osaa jo huolehtia. Mutta kun nuoren päässä vihmoo sen sata ajatusta ja huolta ja ahdistus syö ihan liikaa energiaa, niin ei vaan kerta kaikkiaan voi kaikkea nuoren niskassakaan kannattaa ja luottaa siihen, että kyllä nuori muistaa! En tajua..
 

Toki hoitopaikassa on viime aikoina toimintatavat muuttuneet. On perustettu tiimejä ja niin edelleen. Sen myötä nuoren oma työntekijä on eri tiimissä kuin nuoren hoitava lääkäri. Meiltä loppui omien työntekijöiden tapaamiset ennen kuin ne kunnolla alkoivatkaan (kumpikaan, alku ja loppu, ei kylläkään meidän omasta toiveesta), joten ei onneksi ole sitä ongelmaa, että meidän työntekijät olisivat kolmannessa tiimissä. Kun eri tiimien välisessä yhteistyössä on kaiketi haastetta. Puh.

 

tiistai, 19. syyskuu 2017

Taitekohtaa kohti?

Vaiko eikö. 

Olen ollut viime aikoina tilanteeseen jotenkin tosi väsynyt. Tai aika pitkäänkin. En edes tajunnut, miten väsynyt. Mutta joo, olen ollut, tajuan sen nyt. Alkusyksystä saimme yllättäen ajan perheterapeuttien vastaanotolle. Emme olleet itse sitä pyytäneet, emme tiedä kuka sen meille ohjasi. Mutta ehkä hyvä niin. On tullut todetuksi, että pakkoajatus/toimintahäiriö on pitkäaikainen hoidettava ja siksi perhettä paljon kuormittava. Kyllä, todellakin. On nostettu nuoren lääkeannosta ja todettu, että ei riitä edelleenkään, vaikka ollaan oikeastaan maksimissa. Ei riitä ei. Tosin olen itse alusta asti ollut sitä mieltä, ettei lääkitys ole ollutkaan sopiva/yksinään riittävä nuoremme kohdalla. Nyt rinnalle nostetaan jokin toinenkin lääke. Ilmeisesti. Psykologisia testejäkin suunniteltu. Kai. Mistään näistä meillä ei olisi vieläkään mitään tietoa, mutta saimme sovittua nuoren oman työntekijän kanssa vastaanoton ja hän näitä meille kertoi. Aina suurella hämmästyksellä ihmettelen sitä, että miten edelleenkin me vanhemmat olemme ihan pimennossa siitä mitä nuorellemme tapahtuu. 

No, joka tapauksessa, hyvä että edes pimennossa jotain suunnitellaan. Tilanne on oikeastaan se, että nyt jotain pitäisi jo tapahtua. Jos ei, niin lopulta vaihtoehtona on osastohoito. Vuosi sitten olin sitä mieltä, että ei missään tapauksessa, kyllä me tästä selviämme ilmankin. Mutta tänään olen toista mieltä. Ilman muuta osastohoito, jos kerta muu ei auta. Silläkin uhalla, että koulunkäynti siirtyy muualle hetkeksi ja nuoren harrastukset jäävät joksikin aikaa tauolle. Mutta jos nuori ei kotona kerta kaikkiaan tunnu pystyvän mihinkään, eikä mitenkään päin uskalla kohdata pelkojaan, niin pian ei muutakaan vaihtoehtoa ole. Ehkä ensin kokeillaan vielä se uusi lääkitys. Sen jälkeen sitten.. Tai mistä minä tiedän, miten hoitava lääkäri asioita on katsonut. Kuitenkin vielä niiiiiiiin kovasti toivon, että jostain jo kuuluisi se ensimmäinen todellinen "klik", joka saisi jonkin lukon nuoreni sisällä aukeamaan. Vaikka edes jotain pientä, mutta kuitenkin pysyvästi aukinaiseksi jäävää. Minä niin toivon..

 

 

sunnuntai, 27. elokuu 2017

Välillä niin suuri väsymys..

Kohta kaksi vuotta jo. Eikä loppua näy. Välillä olen niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Olen kantanut kaupasta saippuaa säkkikaupalla vain huomatakseni, että se on joka tapauksessa aina loppu. Välillä Fairya myöten. Välillä olen piilotellut saippuapulloja nuoreltani kuin alkoholistilta viinapulloja, jotta edes yhdessä vessassa olisi käsisaippuaa, jos sattuisi vieraita tulla kylään. Olen pessyt lukemattomia koneellisia pyykkiä, välillä tajunnu pyörittäväni jotain nuoren vaatetta jos ties monennettako kertaa, vaikkei se ole päällä edes siinä välissä käynyt. Kun jotkut vaatteet vain eivät puhdistu edes pesemällä. Välillä pyyhekaappi on tyhjä, koska nuori ei voi istua ruokapöydässäkään ilman että tuolin ja hänen välillä on jotain. Kylminä aamuina olen ollut huolissani onko nuorellani mitään päälle pantavaa, sillä vaikka kaapista löytyy takkia ja villatakkia ja ulkohousua ja paksuja collegepaitoja, en voi koskaan olla varma onko niistä mikään sellainen, minkä nuoreni pystyisi pukemaan päälleen.  Samaan aikaan tappelen saman nuoren kanssa siitä kuinka paljon puhelimella voi olla, kuinka pitkään suihkussa voi laskettaa vettä ja kuinka ne valot vaan pitää sammuttaa, kaappien ovet sulkea ja maito ja leipäkinkku laittaa takaisin jääkaappiin. Ja jos en tarpeeksi kauas väistä hänen kulkiessaan ohi olen läski ämmä. Vaikka ei tuo viimeisin mua satuta, sitähän minä olen. Olen sen nuorellekin sanonut. Toistaiseksi hän ei ole kuitenkaan muutakaan keksinyt. Mutta välillä olen vain niin tuhottoman väsynyt..

Nuoren hoitopaikassa tajuttiin kai kesän alussa, että nuoren tilanne on huonompi kuin mitä hän käynneillään antaa ymmärtää. Nuoren lääkitys on taas nostovaiheessa ja meille tarjottiin perheterapiaa. Tämä jälkimmäinen tulee juuri nyt niin tarpeeseen, mutta en silti uskalla toivoa liikoja. Onko se taas vain sitä, että rakennamme sukupuuta ties monensienko työntekijöiden kanssa? Käymme uudestaan läpi noin viidennettä kertaa, että keitä me olemme, keitä ovat olleet ihmiset meitä ennen ja keitä meidän rinnallamme tällä hetkellä on, minkälaisin vaivoin rakennettu. Miten minun raskaus ja nuoren lapsuus meni, onko sisaruksia ja millä ajatuksilla varustettuina. Onko ollut traumoja ja minkälaisia, meillä tai nuorella ja miten ne ovat ilmenneet.. Miten toimimme kun nuori pakko-oireilee, miten toimimme kun nuori murkkuilee. Kuka mitä missä ja milloin ja minkä vuoksi? Ja kukaan ei silti kerro, mitä nuoreni päässä liikkuu ja miten hänen kanssaan olisi järkevintä toimia. 

Rakastan lastani (kuten sitä toistakin) yli kaiken, mutta välillä sitä on vain niin hyvin kovin paljon väsynyt, että se ei siltä näytä eikä tunnu. Enkä kykene toimimaan kuin lastaan rakastava äiti, vaan vajoan uhmaikäisen taaperon asteelle, väitän ja huudan ja olen tosi kamala ja julma, ihan mitättömästäkin asiasta välillä. Kyllä, tämä viikonloppu oli taas sellainen. "Mä rakastan sua" ja "Niin mäkin sua" jäi sanomatta puolin ja toisin tänä iltana. Ja minä istun tässä ja itken. Anteeksi rakas lapseni. Mä rakastan sua, älä unohda sitä ikinä, edes näinä huonoina hetkinä.

tiistai, 18. heinäkuu 2017

Mihin hävisi nuoreni taas?

Olemme olleet koko perhe rajun taudin kourissa. Sairastelun kourissa sain silti pienen hetken viettää sellaisen nuoren kanssa, jota koko maailma ei ahdista. Nuoren lääkitys heitti häränpyllyä sairauden myötä, koska mikään ei pysynyt sisällä, eikä oikein mitään saanut nielaistuakaan. Yksi päivä jäi kokonaan välistä, yhtenä päivänä meni vain pieni murunen ja nyt monta päivää lapseni on pystynyt ottamaan alle puolet määrätystä annoksesta ja senkin vain vaivoin. Hieman pelkäsin, mitä lääkityksen raju muutos nuorelleni tekee.

Sängyn pohjalla maatessaan lapseni oli kuitenkin pitkästä aikaa "kuin joskus ennen". Lasta sai koskea, silittää, halata, jopa maata vieressä. Sain istua nuoren omassa nojatuolissa, koskea tavaroita. Keskustelimme ja nauroimme paljon, sairastelusta huolimatta. Ja juttelimme jopa pakkoajatuksistakin. Eiväthän ne täysin nuorelta sairastellessakaan ollut poissa, mutta oli paljon asioita, joista nuoreni tuumasi, että nyt hän vain ei jaksa välittää. Nuoreni kysyi myös minulta, olenko aivan varma, että hänen vaatteissaan tai tavaroissaan ei ole mitään likaista tai myrkyllistä. Ja kerroin, että olen aivan sataprosenttisen varma. Nuoreni siinä tuumi, että pitäisiköhän hänen alkaa pikku hiljaa uskoa siihen myös. Tuumasin, että olisihan se hienoa, jos vähitellen. Hienoja hetkiä. Samalla takaraivossa kävi ajatus, että mitäs sitten, kun nuoreni astuu turvallisesta oma sänky -kuplastaan ulos. Mutta päätin olla hetken aikaa onnellinen siitä, että mieleni sai tovin olla rauhallinen ja että nuoreni oli sitä myös.

No, voimat palasivat. Nuori astui kuplastaan ulos. Ja maailma on ihan yhtä likainen ja myrkyllinen kuin ennenkin. Voi rakas lapseni, kuinka olisinkaan toivonut, että jotain olisi jäänyt.. Mutta itken itsekseni hiljaa.

maanantai, 26. kesäkuu 2017

...

Huokaus. Eteenpäin yksi, taaksepäin kaksi. Puolitoista vuotta on poliklinikkakäyntejä takana. Keväällä oli jo jonkinmoista edistymistä tapahtumassa, mutta en tiedä mitä tapahtui. Nuori ei liioin osaa sanoa. Tilanne on nyt se, että lääkitystä nostetaan taas, kesän jälkeen on lääkärikäynti ja silloin pohditaan myös osastojaksoa. Nuori on ehdottomasti sitä vastaan ja tähän asti olen ollut minäkin (kuten myös lääkitystä ylipäätään), mutta pakko tässä on myöntää, että ei tämä tilanne muuksi näinkään ole muuttunut. Joku asia nuoren elämässä aina helpottaa, mutta tilalle tulee kaksi. Liioin ei murrosikäkään näytä laantumisen merkkejä. En olisi ikinä kuvitellut, että nuoreni haukkuu silmää räpäyttämättä minua niin kuin hän tässä taannoin teki. Enkä minä itsekään mikään täydellinen äiti todellakaan ole. Eikä sitä ole iskäkään. Toinen lapsi tekee parhaansa pysyäkseen kaikkien tieltä pois. Kaikki aivan puhkikuluneita ja silti taistelua päivästä toiseen.

Kun joskus tästä kaikesta selviämme tyynemmille vesille olemme kaikki ansainneet jotain hyvää ja kaunista.