torstai, 8. helmikuu 2018

Odotellaan

Odottavalla kannalla olemme olleet joulusta alkaen, osastolla on ruuhkaa. Ei sillä, nuori on pärjännyt siinä missä ennenkin tämän reilun kaksi vuotta. Vanhaa lääkitystä vihdoin puretaan pois, uutta ei ole vielä aloitettu, mutta nuori kuitenkin tapasi tänään uuden hoitavan lääkärinsä, joten ehkä sekin pyörä pyörähtää nyt kunnolla eteenpäin. Ainakin niin nuori oli ymmärtänyt, että muitakin vaihtoehtoja lääkityksen suhteen olisi kuin tämä mitä härkäpäisesti on eri vahvuuksilla kokeiltu.

Hetken aikaa nuorella oli ulkoa päin katsottuna helpompaa, vaikkakin sisäinen melska hänellä taisi olla entisenlainen. Nuorelle kävi nyt kolmatta kertaa niin, että vanha pelon kohde vaihtui uuden tieltä. Yhtäkkiä nuori pystyi pukemaan ylleen vaatteita, joita ei ole päällään näkynyt vuoteen. Nuori pystyi istumaan sohvalla, nojatuolissa, käyttämään sisäpelikenkiä.. paljon asioita. Niin ja halaamaan minua! Mutta melkein jo tiesin, että taustalta on tulossa jotain muuta ja sellaiseksihan se tilanne paljastui, kun nuori uskalsi asian kertoa. Olen yrittänyt valaa nuoreeni uskoa, että tämä uusikin pelon kohde on voitettavissa ja hallittavissa ihan niin kuin edellisetkin, mutta vielä nuori ei siihen oikein usko. Veitsenterällä oleva tilanne siis. Mutta yritetään ajatella positiivisesti.

lauantai, 16. joulukuu 2017

Osasto

Menemme pian osastolle tutustumiskäynnille. Vaikka olen tämän tiedostanut koko syksyn, että osastojakso tulee harkintaan mikäli muutosta ei tapahdu, niin silti ottaa koville. Olen hyvin surullinen, etten ole kyennyt auttamaan nuortani tolpilleen. Inhoan itseäni niistä hetkistä, kun en ole kyennyt ymmärtämään nuoreni tilannetta, vaan olen huutanut ja tiuskinut. Miten tyhmä äiti voi ollakaan! Idiootti! Huokaus.. Takaraivossa kalvaa myös epätietoisuus tulevasta. Miten kauan nuoreni on osastolla, miten käy koulun, harrastusten, kaverisuhteiden.. Pelottaa!

Yritän suhtautua kuitenkin tilanteeseen luottavaisella mielellä. Näenhän minä, ettei nuoren tilanne etene kotona. Onhan nuoreni väsynyt syksyn aikana, vaikkei hän sitä myönnäkään. Ulospäin nuori näyttää pirteältä, sitä aina nuoren työntekijäkin sanoo. Mutta äidinvaisto on sanonut toista ja psykologin tutkimuksissa väsymys oli tullut myös vahvasti esille. Siksi myös hän suositteli osastohoitoa, jotta sen voimin saataisiin ehkä estettyä isommat ongelmat. Nuoreni ei ole psykoosissa, mutta hieman jo hajalla. Rikki. Minun nuoreni.. lapsukaiseni..

Pääasia on kuitenkin se, että nuoreni on itse motivoitunut osastohoitoon. Ehkä se kertoo isosti siitä, että se todellakin on tarpeen.

tiistai, 12. joulukuu 2017

Maallikko vastaan asiantuntija

Vähän sellainen olo.

Rinnalle oli ajateltu aloittaa yksi lääke, siitä oli jo aiemmin puhuttu. Mutta uusimman tutkimustiedon pohjalta ilmeisesti joku toinen tulossa enempi käytäntöön. Asiantuntija olikin yhtäkkiä epävarma, että kumpi aloittaa. Heitetään siis pallo vähän niin kuin potilaalle ja perheelle että kumpi. HÄH?? Tässä kohtaa jo karvat nousi niskassa pystyyn. Toin sitten esille, että kun olemme koko ajan olleet vähän sitä mieltä, ettei nykyinen lääke ole oikein minkäänmoinen. Siitä ei ole ollut hyötyä, joskaan ei haittaakaan. Mutta että nuori on sitä nyt yli vuoden syönyt erilaisilla annoksilla, enkä osaa nimetä mitään asiaa, missä siitä olisi ollut apua. Asiantuntija totesi siihen, että eihän sitä ole potilas syönyt kuin puolitoista kuukautta hoitoannoksella. Eli se, että nuori on syönyt lääkettä yli vuoden ajan ilman vastetta ennen puolitoista kuukautta sitten tapahtunutta hoitotasolle nostoa (viimeiset 25mg 200mg annoksesta), niin sillä ei ole mitään merkitystä.. Hitusen ärsytyskynnys nousi lisää. Sitten asiantuntija kertoi, että jos nyt aletaan purkaa vanhaa lääkitystä ("Vaikka potilas ei ole hänelle tällaista toivetta edes esittänyt, vaan äiti nyt sen esittää."), niin hänelle ei saa enää lääkekontrolliaikoja, koska hän on siirtymässä muualle. Siinä kohtaa maljani vuoti yli: miten ihmeessä voi ajatella MINKÄÄNLAISIA lääkemuutoksia tässä kohtaa, jos kerta kontrolliaikaa ei ole saatavilla, eikä uudesta hoitavasta lääkäristä ole vielä minkäänlaista tietoa??? Meni ihan ymmärrykseni yli.

Hetken hiljaa puuskuteltuani jotenkin pääsimme onneksi takaisin samalle polulle. Sain sanottua, että haluamme kokeilla nykyisen lääkityksen asteittaista purkua ja nähdä sen vaikutukset nuoren olotilaan. Asiantuntija suostui pudottamaan annosta murusen. Palaamme hoitotasolle takaisin, jos olo tuntuu huonontuvan. Rinnalle otettavat lääkkeet ja niin edelleen katsotaan sitten uuden lääkärin kanssa. "Tämä purku ei ole normaali käytäntö, mutta kun potilas ja perhe näin haluaa.." ja loppuun kaneetti, että tässä tehdään nyt nurinkurin, kun nuoressa on nähtävissä väsymisen merkkejä ja lääkitystä puretaan.

Niin että olenko nyt sitten ihan paska ja ymmärtämätön äiti, sen varmaan näen pian. Sydämestäni toivon, etten tehnyt nuorelleni nyt karhunpalvelusta, sillä kyllä mun takaraivoon jäi kaikumaan asiantuntijan viimeiset sanat.. Sillä voihan olla, että tällä kertaa minä olen ihan vitun väärässä ja asiantuntija täysin oikeassa.

keskiviikko, 29. marraskuu 2017

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Minun on helpompi olla. Ainakin hetken aikaa. Sain purkaa ja oksentaa kaiken sisälläni olleen tuskan ja itkun täysin ulkopuoliselle ihmiselle ja se helpotti hurjasti oloa. Yksikin kerta jo, mutta optioita jatkokäynneille on tarpeen mukaan. Olisi minun pitänyt jo niin paljon aikaisemmin hakeutua, mutta kun hampaat irvessä vääntää, niin huonosta voinnista tuli jo normaali olotila, enkä sitä tajunnut ennen kuin pohjalla apua itsekseni huusin.

Nuori on nyt joutunut ravaamaan hoitavassa yksikössään ahkerasti omilla "normaalikäynneillään" ja lisäksi psykologin tutkimuksissa. Se näkyy väsymyksenä, vaikka hienosti nuori silti jaksaa kouluaan käydä ja harrastuksiinsa osallistua. Onneksi psykologikäynnit on nyt saatettu loppuun ja jonkun ajan kuluttua kuulemme sitten tutkimuspalautteet. Jospa siitä jotain sellaista ilmenisi, mikä kääntäisi nuoren hoitoa oikeammalle radalle. Psykologi vaikutti miettivän jonkinlaista lievää ADD:n mahdollisuutta taustatekijänä. Yllätyin. Tai siis en oikeastaan. Nuori ei missään tapauksessa ole ylivilkas. Ja pärjää koulussa kiitettävästi (ja ne kiitettävät numerot tulevat helposti), nuori harrastaa, on luova, sosiaalinen, reipas, osallistuva jne. Mutta silti hänessä on aina ollut jotain sellaista hitautta/muistamattomuutta/aloitekyvyttömyyttä/loppuun saattamisen vaikeutta, että mahdollisuus on mielessäni minullakin käynyt. Vaan koska olen toisaalta ollut siinä tuntemuksessa, että tarkkaamattomuushäiriöitä diagnosoidaan toisinaan jo vähän liiankin herkästi, niin olen antanut asian olla aivan vain omissa ajatuksissani. Siksi hämmästyin, että meille täysin tuntematon ihminen nosti tämän mahdollisuuden esiin. Ja koska nuori muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan minua, tunnistan monista ADD:n erityispiirteistä meidät molemmat. Tosin, ainahan on sekin mahdollisuus, että minä olen vain patalaiska ja saamaton ja nuoreni on mallioppinut minulta.. luulen että tähän ainakin jotain selvyyttä saadaan pian ;)

Yhtä kaikki, hieman toivorikkaampi tunne on tällä hetkellä kuin edellisen kerran kirjoittaessani. Nuoren oirehtiminen on mitä on, sitä samaa, mutta jaksan itse sitä tällä hetkellä paremmin. Yritän nyt takoa tuonne päähäni, että on älyttömän tärkeää, että tämän kaiken keskellä pidän huolta itsestäni ja jaksamisestani. (Tänä vuonna joulukortit jää juurikin siksi tekemättä ja postittamatta, sillä niin paljon kuin korttiaskartelusta tykkäänkin, niin tänä vuonna ei vaan huvita. Ensi vuonna sitten taas!) En pysty olla nuorelle tukena, jos en itse jaksa. Ja jos en jaksa, niin silloin pyöritän nuoren omaa oravanpyörää vain entistä lujempaa.. Täysin itsestään selvä asia, mutta ei sitten kuitenkaan ollut minulle. Hölmö.

 

torstai, 16. marraskuu 2017

Pelkään, minä pelkään..

Pelkään koko sydämestäni.

Kuluva syksy on tuonut nuorelle lisää oireita, tai niin minä koen. Nuori väittää, että aina välillä jotain häviää, mutta en tiedä mitä se on. Saman verran tulee kuitenkin uusia oireita ja vanhatkin tuppaavat toisinaan palaamaan. Koko talossa nuorella on vain muutama paikka jossa hän voi olla: oma sänky, vierashuoneen sohvan yksi nurkka ja puiset varajakkarat. Kaikkialla muualla on "jotain". En edes jaksa kaikkea luetella.

Hyvin monena iltana olen istunut yksinäni sohvalla ja itkenyt. Kello on usein silloin jo paljon, koska nuoren iltatoimissa menee järjettömästi aikaa. Tänäänkin nuori alkoi iltapalalle puoli yhdeksän aikaan ja vasta äsken pääsi sänkyyn asti. Syötyään sitä ennen seisaaltaan porkkanaa ja leipää, vitkuteltuaan, venyteltyään, suihkuteltuaan.. ja pesten suihkun jälkeen vielä lisäksi jalkojaan vessanpytyn päällä. Illat venyvät, riippumatta siitä onko joku puuttumatta, tai hoputtaako joku, suuttuuko. Tänään yritimme ihan tosissamme olla hoputtamatta, suuttumatta - mutta kun viimeinen vessakäynti vain venyi ja venyi ja venyi.. ja kun tajusimme että vessan lattia on likomärkä ja pytty täynnä märkää paperia.. huutoa ja itkua.

Minä vain en enää tiedä mitä tehdä! Teen niin tai näin, niin aina nuoren mielestä väärin. Lukemattomina iltoina minusta on tuntunut, että kuristun ja tukehdun, että rämmin rapakossa ilman uimataitoa. Olen huutanut itsekseni sisälläni, että auttakaa nyt herran tähden joku, ennen kuin hajoamme kaikki! Minä en enää tiedä mikä johtuu mistäkin, en enää tiedä aiheuttaako lääkeannoksen nosto maksimiin tämän vai haluanko vain uskotella itselleni, ettei nuoressani ole mitään vikaa, mutta se lääke.. Vai olenko itse vain niin väsynyt, että näen enää vain kaikki mustat puolet. Minä en tiedä enää mistään mitään, muuta kuin sen, että minä pelkään. Pelkään sydämeni pohjasta, etten enää kohta jaksa. Pelkään, että koko perheemme hajoaa. Pelkään, ettei enää mikään koskaan palaa ennalleen. Ja ennen kaikkea pelkään, että olen menettämässä lapseni jollekin asialle, mitä en ymmärrä. Jota vastaan yritän taistella onnistumatta. Minulla on ihana, älykäs ja hauska lapsi, mutta aina vain useammin unohdan sen ja näen hänet täysin päinvastaisena.

Anna anteeksi rakas lapseni, etten osaa enää auttaa. Anna anteeksi rakas lapseni, mutta vähitellen tuntuu, ettei koti ole enää paras paikka sinulle... Auttakaa nyt herran tähden joku, ennen kuin me kaikki hajoamme!