maanantai, 14. toukokuu 2018

Kevät jo pitkällä..

.. mutta mutta. Välittömästi osastolta kotiutumisen jälkeen oli hetken aikaa vaikeaa, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että ehkä nyt on oikea lääkitys ja että suunta olisi kääntymässä oikeaan päin. Ei niinkään ajatusten suhteen, ne ovat koko ajan olleet nuorella yhtä vahvoja, mutta jokin asia nuoressa muuttui rauhallisemmaksi, rennommaksi. Edellisen lääkkeen kanssa nuoren piti olla jatkuvasti liikkeessä ja vispata edes jalkaa, mutta sellaista ei ole enää ollut tai ainakin selvästi vähempi. Mutta ajatuksissa ei näy minkäänlaista muutoksen merkkiä. Ne ovat aina vain ihan yhtä vahvoja (ja käsittämättömiä) kuin aikaisemminkin. Nuori itsekin tuumasi, että niiden suhteen ei mikään ole muuttunut koko aikana. Siis 2.5 vuoden aikana. Tietynlainen kohde on vaihtunut useammankin kerran, mutta itse oireiden vahvuus on säilynyt. Olen alkanut ajatella, että ehkä nuoreni ei koskaan tästä enää muutukaan. Jokin aika sitten ajatus tuntui vielä ihan musertavalta, mutta nyt se on lähinnä ajatus siinä missä jokin muukin ajatus. Mahdollinen tosiasia. Surullista, mutta minkäs teet. 

Yritän nyt nauttia niistä hetkistä, kun nuori pystyy olla lähellä. Koska hyvin usein on niitä hetkiä, ettei edes samaan ovenripaan voi koskea. Olen opetellut suodattamaan asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten esimerkiksi käsienpesujen äänet ja olen siinä oppinut jo aika hyväksi. Puolisolla on siinä vielä hurja työsarka tehtävänä, mutta ehkä se siitä joskus.  Sen sijaan jatkuvaa taistelua on siitä, voiko joka suihkun jälkeen ottaa uuden pyyhkeen tai hakea kaapista uutta petivaatetta, koska tyyny tai peitto on käynyt yöllä lattialla tai onko vartin päällä ollut paita likainen vai ei. Ja miljoona muuta asiaa. Yritän silti olla vaipumatta epätoivoon. Koska onhan niitäkin, hyviä hetkiä. 

Kesäloma tulee nuorella tarpeeseen, takana on ihan todella raskas kouluvuosi. Osastojakson jälkeen nuori ei ole lukenut kertaakaan kokeisiin, ei vain jaksa/muista/kykene. Kunnialla niistä on silti selvinnyt, joten olkoon. Vaikka lomat ovat aina olleet nuorelleni vaikeita rutiinien puuttumisen vuoksi, niin luulen että tänä kesänä loma tulee vähintäänkin tarpeeseen, ainakin alkukesästä. Jahka sängynpohjalla makoilu alkaa vaikuttaa huolestuttavan pitkäkestoiselta, niin kotona piisaa kyllä vaikka minkälaista hommaa tehtäväksi. Niistä on tarjolla hieman taskurahaakin houkuttimeksi. Katsotaan ja annetaan ajan kulua.

perjantai, 30. maaliskuu 2018

Kotona!

Nuori pääsi kokonaan kotiin! Olen siitä hyvin hyvin onnellinen ja nuori itse kovin tyytyväinen.

Osastojakso kesti täten "vain" kuukauden, eikä alun perin ollut realististakaan ajatella, että nuori oireistaan pääsisi kokonaan eroon. No, ei päässyt vähääkään. Ihan yhtä lailla oirehtiva nuori palasi osastolta kotiin kuin mitä aikanaan osastolle lähti. Mutta toisaalta, eipä nuoren tilanne ylitäydellä osastolla olisi yhtään mihinkään edennyt, vaikka olisi sinne vielä jäänyt. Minun lapseni kuitenkin pärjää, myös omasta mielestään, niin kuin on aina pärjännyt. Moni nuori ei siihen kykene.

Nuoren käynnit avopuolella jatkuvat niin kuin ennen osastojaksoa, mutta näkökulma voi jatkossa olla hieman eri vinkkelistä. Nuori oli oirehtinut osastolla samalla tavalla kuin kotona (mikä sinällään oli jopa pieni helpotus minulle, myönnän, koska välillä on jäänyt sellainen olo, että jossain kohtaa epäiltäisiin kotioloja, kun oirehtiminen ei muualla näy), mutta psykologin tutkimuksissa syksyllä esiin noussut tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuus oli noussut esiin myös osastolla. Eihän uusi diagnoosi, esim. ADD muuta eikä poista alkuperäistä diagnoosia, mutta saattaa olla provosoimassa oirehdintaa. Tarkkaavaisuushäiriö ei ihan ensiksi tulee mieleen 9.0 keskiarvon omaavan nuoren kohdalla, mutta onhan nuoreni ollut pienestä asti älykäs ja etenkin sovellustaitoinen. Kun joku ei mene jollain tavalla putkeen, niin sitten tehdään toisella tavalla. Ehkä se taito on auttanut nuortani eteenpäin - ja samalla uuvuttanut ja altistanut oireilulle. 

No, joka tapauksessa: arki on aika lailla palannut uomiinsa. Tavarat tippuvat nuorelta edelleen siihen missä nuori kulloinkin on, kaikki ovet, kaapit ja laatikot jäävät auki, valot päälle ja saippuaa kuluu ja likapyykkiä tulee vähintään kolmen vaatekerran verran päivässä. Tiedän että jatkossakaan eivät minun hermoni tule aina kestämään. Tiedän että tulen kiroamaan ja huutamaan - mutta toivottavasti vähemmän, toivottavasti olen tämän matkan aikana oppinut itsekin hitusen itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Yhteinen oppimismatkahan tämä on koko perheelle.

lauantai, 24. maaliskuu 2018

Niin.

Lapseni on taas kotilomalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen pitäisi piakkoin päästä kokonaan kotiin, mutta en tiedä. Äkkiseltään sanoisin, että ei hänen vointinsa ole ainakaan kohentunut osastohoidon aikana. Sanoisin että hienoisesti päinvastoin. Tai ehkä nuori on nyt avoimempi kotona. Ja se olisikin sitten kyllä hurja edistys.

Kotona olen nimittäin huomannut, että nuorta ahdistaa moni sellainenkin asia, mikä ei ennen osastojaksoa niin tehnyt. Tai ei ainakaan näkynyt. Eilen illalla nuori kertoi (luojan kiitos!), että häntä ahdistaa kovasti ja hyvin moni asia, eikä pelkästään kotona, vaan vielä enemmän osastolla, jonkun verran kaverienkin kanssa ja että moni muukin asia kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Osastolla nuori ei ole voinnistaan puhunut, koska kokee, ettei siihen ole toisaalta ollut mahdollisuutta "omien" käyntien puutteen vuoksi ja toisaalta hän ei jaksa siitä puhuakaan, koska silloin olo tuntuu vielä pahemmalta. Olen koko ajan vähän pelännyt sitä, että nuori ei osastollakaan anna itsestään todellista kuvaa, vaan pitää reippauden ja "ihan hyvin menee" -kulisseja sitkeästi yllä. Reippaaksihan jokainen vastaan tullut ammatti-ihminen on häntä tituleerannut. Minultakin kesti ihan liian kauan ymmärtää, miten kovasti nuorta oikeasti ahdistaakaan. Toki ihan hyvästä syystä minä reilut kaksi vuotta sitten nuorelleni lähetettä pyysin säännölliseen hoitoon. Mutta koska sitkeästi nuoreni on pitänyt reippaudestaan kiinni myös kodin suuntaan, niin kokonaisuutta ymmärtämättömänä olen pysynyt minäkin. Voi olla, että on muutakin kuin vain pakkoajatukset ja -oireet. Nuoreni on ollut tuskastunut siitä, että kaikki kiinnittävät huomiota hänen käsienpesuunsa ja muuhun ja siihen että hänellä on pakkoajatuksia ja pakko-oireita. Todellisuudessa nuori kokee, että ne ovat vain hyvin pieni osa hänen ahdistustaan ja oikeasti häntä ahdistaa niin paljon muutenkin kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Onko sittenkin niin, että pakkoajatukset ja -toiminnat ovat nuorelleni vain keino hallita edes osaa siitä kaaoksesta, mikä hänen päässään on? Että suurimman osan kaaoksesta nuori on sitkeästi vain pitänyt sisällään, näkymättömissä muilta, eikä niillä sinänsä ole mitään tekemistä pakkoajatusten kanssa? 

Osastohoito on ollut ehkä hitusen erilaista kuin olin kuvitellut. Alkuhaastattelussa mainittiin sanat "tehostetumpaa hoitoa" ja kuvittelinkin, että se tarkoittaisi tehostetumpaa terapiaa tai muuta vastaavaa. Mutta nuori on itse kokenut olevansa osastolla "vain säilössä", koska muut nuoret tapaavat psykologia ja muita ja hänellä ei ole mitään "omaa". Ei hän ole edes omaa avopuolen terapeuttiaan tänä aikana tavannut, koska terapeutti on ollut työstään pois. Mutta keinoja on toki monia ja yritän luottaa siihen, että ammattilaiset tietävät mitä tekevät. Paras terapiahan tapahtuu silloin, kun nuori ei itse sitä edes tiedosta. Ja on ihan ok, että nuorella on tylsää. Käsittääkseni yksi osastojakson tarkoitus olikin levähdys.  

Tulevalla viikolla on hoitoneuvottelu, jossa kotiinpääsyasiaa ja koulunkäyntiä pohditaan. Kaikki mitä nuoreni minulle on kertonut olisi tarpeen tuoda hoitoneuvottelussa esiin. Ja aionkin. Ehkä. Nuoreni ei välttämättä sitä halua. Koska kaikesta ahdistuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) nuori haluaisi jo kotiin. (Vaikka aloite osastojaksosta alunperin tulikin häneltä itseltään) Ja kaikesta keskittymiskyvyn puutteesta huolimatta hän haluaisi takaisin omaan kouluun. "Pärjään kyllä ahdistukseni kanssa, kun olen tähänkin asti pärjännyt", sanoi nuoreni eilen illalla. Niin.

sunnuntai, 18. maaliskuu 2018

Uusi lääkitys

Nuorella on nyt uusi lääke. Nopeasti on nostettu annostasoa. Odotettavissa oli ahdistuksen lisääntymistä ja niin kävikin. Ihan kaikki ahdistaa. Ei pelkästään pakkoajatukset, vaan ihan kaikki. Toivon niin kovasti, että ahdistus kuitenkin pian helpottaa ja lääkityksestä olisi jotain apuakin.

Osastolla nuoren huone on kuin kotonakin, on ollut sitä jo jonkun aikaa: kaikki vaatteet levällään lattialla ja sängyn alla, puhtaat, puolipitoiset ja likaiset sekaisin. Pyykkikori on ylitäynnä, kun nuori ei ole saanut aikaiseksi pestä pyykkiä ajoissa. Peitosta on jonkun yön pyörimisen jäljiltä pussilakana lähtenyt ja päiväpeitto on hukassa. Todennäköisesti sängyn alla. Mutta ilmeisesti näin saa olla, kun osastolla eivät hoitajat ole huoneen kuntoon puuttuneet. Ihmettelen sitä kyllä hieman. En saanut kuitenkaan nuorta auttaa, nuori ei todellakaan halua että koskisin huoneessa mihinkään ylimääräiseen.

Kotilomalla nuori on ollut nytkin. Hieman raskain mielin olen seurannut lastani. Osasin kyllä odottaa, että tämä viikonloppu tulee olemaan lääkityksen aloituksen myötä raskas. Mutta sattuu se silti. Yritän lohduttautua sillä, että nuoreni sanoi illalla asiaa kysyessäni, että kyllä hän välillä kokee pieniä ilonhetkiä. Toivotaan, että niitä on tulevaisuudessa enemmänkin.

sunnuntai, 11. maaliskuu 2018

Kotiloman jälkeen

Nuori oli kotilomalla. Vähän vieroitusoireita lopetetusta lääkityksestä, huimaus ja huono olo vaivasivat päivällä ja illalla tykytykset ja käsiin tulevat sykähdykset. Nukahtaminen oli nuorella vähän vaikeaa, mutta siitäkin selvittiin keskustelemalla, istuin nuoren huoneen lattialla kunnes hän nukahti. Samat asiat ahdistivat kotona kuin ennenkin, mutta olin kuitenkin huomaavinani, että motorinen levottomuus oli vähäisempää kuin ennen. Nuori oli läpeensä onnellinen, kun sai tavata ystäviään. Oli hurjan tärkeää, että lapseni sai olla ihan vain oma itsensä, tehdä nuorten juttuja vailla huolta. Olen niin onnellinen, että lapsellani on nyt sellaisia ystäviä ympärillään, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on <3

Kotiloma sujui pääosin hyvin. Kotiin tullessaan nuori istahti keinutuoliin ja valutti kyyneleitä, kun se tuntui niin hyvälle. Mutta aika kului kiivaasti ja tämä ilta tuli nopeasti vastaan. Nuoren oli vaikeaa pakata laukkuaan ja lähteä. Koti olisi siinä kohtaa tuntunut niin paljon paremmalta paikalta. Niinhän se on, että lähdön ja eron hetket on aina vaikeimmat. Sinne minä siis lapseni saatoin, lukittujen ovien taakse. Jälkeen päin istahdin autoon ja itkin itseni kipeäksi. Tulin kotiin ja hautauduin nuoreni sänkyyn, ihan vain tunteakseni hänet siinä, kun koskettaa häntä ei vielä saanut muuten. Keräilin vaatteita lattialta ja huomasin että lapseltani oli jäänyt kotiin yhtä sun toista. Tunnemyrskyssä ei kaikkea huomaa. Mutta kyllä me tästä taas selviämme. Kaikesta.