perjantai, 2. elokuu 2019

Vuoden päivät

Niin. Yli vuosi kulunut siitä kun viimeksi mitään kirjoitin. Aika vain kuluu nopeasti. Toisaalta, kun ei mitään maata mullistavaa ole tapahtunut suuntaan tai toiseen, niin elämääni mahtuu nykyään paljon muutakin. Olen palannut omien harrastusteni pariin, jotka olivat pitkään tauolla, kun en kerta kaikkiaan jaksanut yhtään mitään. 

No mitäs nuoreni? "Ei mitään ihmeellistä", sanoisi hän todennäköisesti itse. Oikein mitään hän ei viime tai edellisestä vuodesta muista, vuodet lienevät olleen ihan liian uuvuttavia.. Lääkitys nuorella on edelleen tapissaan. Terapiakäynnit loppuivat viime vuoden loppuun, koska nuoren terapeutti oli pitkään poissa, eikä nuori itse halunnut alkaa kenenkään uuden kanssa millekään. Alkuun näyttikin siltä, että tauko oli oikein hyvästä. Nuori sai vähän etäisyyttä jokaviikkoisesta kahlaamisesta mielen syvissä joissa. Tauon venyessä alkoi tuntua siltä, että jonkinlainen kontakti olisi jo tarpeen, mutta nuori oli edelleen sitkeästi sitä mieltä, että ei käy. Lopulta sitten todettiin, että antaapi olla kokonaan. Hoitokontakti omaan lääkäriin on sentään olemassa. Meille vanhemmillekin on ainakin kertaalleen vielä tukikäynti tulossa. Nuori on siinä elämänvaiheessa, että uusi koulu ja sen myötä uudet haasteet alkavat. Tiedostamme kaikki, että tässä kohtaa nuori tasapainottelee nuoralla ja riski nuoralta tippumiseen on suurimmillaan. Tuntosarvet pystyssä seuraamme tilannetta.

Nuori on kuitenkin toistaiseksi pärjännyt ihan ok. Kaikki ovet ja laatikot jäävät toki auki ja valot päälle edelleen, maitopurkki unohtuu pöytään, eikä nuori mielellään koske ovien ripoihin. Huone on jatkuvasti räjähdyksen jäljiltä. Toisinaan nuori pysähtyy miettimään kuka koski mihinkin tai mitä "pahaa" missäkin voi olla, välillä myös väistelee seiniä ja avoimia ovia. Sitä tavanomaista siis. Mutta, moni käytännön seikka on helpottanutkin. Nuoreni pystyy istumaan melkein missä vaan, käyttämään samaa pyyhettä useampaankin kertaan, olemaan lähellä, toimimaan. Ja ainakin toisinaan hän pystyy syrjäyttämään ajatuksiaan, päästämään niistä irti, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun on asian laidan tarkistanut. Nuori menee ystäviensä kanssa ja se on superhienoa. Vaikka on siinä toinenkin puoli. Hän selvästi väsyy, kun ympärillä on paljon menoa, melskettä ja sosiaalista kanssakäymistä. Parin päivän sosiaalisten kontaktien jälkeen nuori ottaa läppärinsä, ottaa löhöasennon nojatuolissaan (johon ei saattanut jossain kohtaa koskeakaan!) ja katselee päivän, pari Netflixiä. Sitten jaksaa olla taas sosiaalinen. 

Itsekkäästi olen iloinen siitä, että minä kelpaan taas nuorelleni. Olinhan pitkään murkun mielestä "senkin läski ämmä", joka ei koskaan osannut, tiennyt eikä tajunnut mitään. Ja joka oli pakko-oireisen mielestä saastunut niin pahasti, ettei minun lähellä voinut olla, eikä samoihin asioihin koskea. Kyllähän meillä riidellään ja huudetaan edelleen, kaksi tulisieluista kun yhteen ottaa ja varsinkin, kun äiti ei aina osaa olla aikuinen.. mutta joka päivä nuori kietoo kätensä kaulaani "tankatakseen äitihalauksen", oli sitten hyvä tai huono päivä. Miten hyvältä se tuntuukaan! 

Muistellessani viimeimpiä vuosia koen itse muuttuneeni paljon. Menneet vuodet näkyvät vyötärölleni kertyneinä kiloina ja  hopeanharmaana mieheni parrassa ja omissa hiuksissani. Mutta samaan aikaan olen saanut selkäreppuuni eväiksi rauhaa, tasapainoa ja kärsivällisyyttä, sekä sopivassa suhteessa itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä. Olen oppinut olemaan välittämättä asioista, ohittamaan olemattomuuksia. Matka on vielä kovasti paljon kesken, mutta minun on ihan hyvä olla juuri nyt.

tiistai, 26. kesäkuu 2018

.. ja jatkuu

Juhannuksen tietämillä olimme mökillä sukulaisten kanssa. Nuori jaksoi hyvin, nauroi vatsansa pohjasta, pesi käsiään vain harvakseltaan, ei väistellyt asioita, istui sylissä. Oli lähes tulkoon kuin kuka tahansa meistä muista. Kotimatkalla nuori oli niin onnellinen, että nuori aivan itki. Oli niin hyvä olla kuulemma. 

Vaan kun auto kaartoi kotipihaan tunnelma jo hieman muuttui. Tänään illalla töistä tullessani nuori oli jo taas vaipunut samaan, jo normaaliksi käyneeseen olotilaan, kävelytyyliä ja silmiä myöten. Kotona ahdistaa ihan yhtä kovasti kuin aina ennenkin. 

Kesälomareissun suhteen näyttää lujasti siltä, ettei nuori pysty lähteä mukaan. Olen kuitenkin toiselle lapselle reissun luvannut ja tämä sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Olisin niin toivonut, että koko perhe olisimme saaneet tästä yhteisiä, hienoja muistoja, olisimme niin sen ansainneet. Ja tarvinneet. Olen paininut hurjasti sen kanssa, kuka tässä kohtaa on se, joka joutuu pettymään ja kuka ei. Kun toinen lapsi ei pysty ja toinen taas on niin innolla lähdössä matkaan. Tässä kohtaa vaaka kallistuu kuitenkin tuon toisen lapsen puolelle. Tämä lapsi on viimeiset pari vuotta yrittänyt olla hajuton, mauton ja näkymätön, yrittänyt olla ärsyttämättä toista, joustanut, antanut periksi. Toki nuorikin ansaitsisi niiiiiiiin paljon hyvää ja kaunista ja voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuu. Mutta en voi loputtomiinkaan hänen pahaa oloaan pyyhkiä pois muuttamalla suunnitelmia hänen vuokseen. Sillä ihan yhtä tärkeä on myös toinen lapsi. Ja hän on tämän suunnitelman toteutumisen ansainnut ihan yhtä lailla. Ehkä minäkin reissussa osaan nauttia edes vähän, vaikka yksi joukosta uupuisi. Tai ainakin niin näytellä, toisen lapsen vuoksi. Joskus vain niiin hirvittävästi suututtaa, että eikö tämä jo riittäisi tälle perheelle, tälle nuorelle. Voisiko olla mahdollista jo että saisi ihan vain olla, tavallisesti. Minä melkein mistä vain luopuisin, että nuoreni saisi olla levollinen ja onnellinen. Että koko perheemme saisi olla levollinen ja onnellinen. Yhdessä.

maanantai, 11. kesäkuu 2018

Kun ei osaa ymmärtää

Vaikka kuinka niin haluaisin, niin en pysty nuoreni ajatuksia kääntämään toiselle tolalle. En kykene auttamaan häntä pääsemään ylitse turvattomasta. En osaa olla tukena. Kun en vain ymmärrä, en vaikka kuinka yrittäisin. On hetkiä, jolloin tekisi mieltä huutaa, kirkua ja kirota hänelle, että "Etkö helvetti soikoon jo voi lopettaa? Etkö ymmärrä että ajatuksesi ovat ihan käsittämättömiä, pöhköjä, vailla mitään todellisuuspohjaa? Voisitko jo lakata kiusaamasta itseäsi ja alkaa elää niin kuin nuoren kuuluu elää? Etkö nyt vaan voisi!". Mutta milläs huudat, kun tiedät, ettei siitä ole vähäisintäkään hyötyä. Ei nuori voi itselleen ja ajatuksilleen mitään. Ei vaikka on jo 2.5 vuotta käynyt joka viikko terapiassa. Syönyt yhtä lääkitystä. Toista lääkitystä. Käynyt läpi kattavat psykologiset tutkimukset. Ollut kuukauden osastollakin. Mikään ei ole muuttunut yhtään mihinkään koko tänä aikana, paitsi kohde. Kaikki oirehdinta on kohteesta riippumatta kuitenkin samanlaista, vuodesta toiseen.

Tämä tuli tänään taas hyvin voimakkaasti esille, kun suunnittelimme kesälomareissua. Emme ole koskaan olleet Suomen rajojen ulkopuolella lasten kanssa, koska mieheni ei pidä auringosta ja minä pelkään lentää (ristinsä kullakin..). Olemme suunnitelleet autoreissua johonkin naapurimaahan. Toinen lapsi oli ihan tyytyväinen suunnitelmiin. Kiva reissu tulossa, jee! Mutta pohjan suunnittelulta vei tämä nuoremme.. hän pelkää lähteä, koska häntä jo etukäteen ahdistaa, että matkalla voi tulla vastaan asioita, joita hän niin voimakkaasti karttaa. Emme ole siis vasta kuin suunnitteluvaiheessa ja nuori ei kykene olla ajattelematta ahdistavia ajatuksia.

Miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia? Kannattaa? Pitää? Jättää nuori isovanhemmille ja matkustaa toisen lapsen kanssa? Mennä koko perhe ja nähdä kuinka toinen yrittää pysyä kasassa ahdistuksestaan riippumatta, yrittää olla huomaamatta kun toinen ei kykene asioihin ja karttaa asioita? Muuttaa suunnitelmia ja tehdä jotain muuta? En vain aina osaa ymmärtää..

maanantai, 4. kesäkuu 2018

Lomalla

Kesälaitumella, ansaitusti, vihdoinkin. Vaikka kouluvuosi oli superraskas ja nuori kävi koulunsa läpi vasemmalla kädellä heittäen, niin todistus oli siitä huolimatta ihan yhtä hyvä kuin ennenkin, kiitettävä. Ihmettelen. Tai siis en, nuoreni on älykäs. Mutta olisi voinut kuvitella, että runsaista poissaoloista ja osastojaksosta johtuen jotain olisi näkynyt paperillakin.

Nuoren lääkitys on nyt tämänkin lääkityksen kohdalla nostettu maksimivahvuuteen. Vielä reilu kuukausi takaperin näytti siltä, että nyt saattaisi olla oikea lääkitys, mutta ei se taida niin ollakaan. Ei vaikutusta yhtään mihinkään. Äsken seurasin salaa nuoreni iltatouhuja: jokaikinen huonekalu, ovi, vaate piti väistää ja kiertää kädet puuskassa kaukaa. Nuolaista sormiaan, kun on johonkin koskenut. Kuurata kädet suihkunkin jälkeen moneen otteeseen. Pukea vaatteet tilassa, jossa on eniten tilaa ympärillä. Ihan siis samanlainen ilta kuin kaikki illat tämän 2.5 vuoden aikana. Kohta kolmen vuoden. Nuoreni totesi eilen, että häntä on viime aikoina ahdistanut ja väsyttänyt tavallista enemmän. Lääkeannosten nosto sen todennäköisesti tekee. Yritän pitää toivoa yllä, että parin viikon päästä helpottaa ylimääräinen ahdistus, kun nosto on nyt saatu tappiinsa. Toivotaan parasta ja samalla salassa pelätään pahinta.

Nyt on siis menossa toinen SSRI-lääke nuorella. Mikäli tästäkään ei ole minkäänlaista hyötyä, niin elokuussa sitten täysin uudet kuviot. Lääkärit ovat jo keskustelleet, että koska on myös epäilyä taustalla olevasta tarkkaavaisuushäiriöstä, niin mahdollisesti seuraavaksi kokeillaan siihen kohdentuva lääke, mikä on sen vaikutus nuoren olotilaan, ajatuksiin ja pakko-oireisiin. Sen pitäisi olla "helppo" kokeilu siinä mielessä, että vaikutus tulee nopeasti, jos on tullakseen. Ei tarvitse odotella kuukautta vasteen alkamista. En tiedä mikä sitten on seuraava askel, jos sekään ei toimi. Mutta en sitä murehdi vielä, vaikka välillä tekisikin mieli heittää kaikki pillerit, terapiakäynnit, lääkärin vastaanotot ja meidän vanhempien tukikäynnit romukoppaan ja antaa olla. Kohta kolme vuotta on pitkä aika, eikä mikään ole muuttunut mihinkään tänä aikana. Tai no, alun nukahtamisvaikeudet jäivät nopeasti pois. Hurjan tärkeä juttu kyllä se. Minkälaisessa kunnossa nuori olisikaan, jos ei saisi kaiken tämän lisäksi nukuttua..

maanantai, 14. toukokuu 2018

Kevät jo pitkällä..

.. mutta mutta. Välittömästi osastolta kotiutumisen jälkeen oli hetken aikaa vaikeaa, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että ehkä nyt on oikea lääkitys ja että suunta olisi kääntymässä oikeaan päin. Ei niinkään ajatusten suhteen, ne ovat koko ajan olleet nuorella yhtä vahvoja, mutta jokin asia nuoressa muuttui rauhallisemmaksi, rennommaksi. Edellisen lääkkeen kanssa nuoren piti olla jatkuvasti liikkeessä ja vispata edes jalkaa, mutta sellaista ei ole enää ollut tai ainakin selvästi vähempi. Mutta ajatuksissa ei näy minkäänlaista muutoksen merkkiä. Ne ovat aina vain ihan yhtä vahvoja (ja käsittämättömiä) kuin aikaisemminkin. Nuori itsekin tuumasi, että niiden suhteen ei mikään ole muuttunut koko aikana. Siis 2.5 vuoden aikana. Tietynlainen kohde on vaihtunut useammankin kerran, mutta itse oireiden vahvuus on säilynyt. Olen alkanut ajatella, että ehkä nuoreni ei koskaan tästä enää muutukaan. Jokin aika sitten ajatus tuntui vielä ihan musertavalta, mutta nyt se on lähinnä ajatus siinä missä jokin muukin ajatus. Mahdollinen tosiasia. Surullista, mutta minkäs teet. 

Yritän nyt nauttia niistä hetkistä, kun nuori pystyy olla lähellä. Koska hyvin usein on niitä hetkiä, ettei edes samaan ovenripaan voi koskea. Olen opetellut suodattamaan asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten esimerkiksi käsienpesujen äänet ja olen siinä oppinut jo aika hyväksi. Puolisolla on siinä vielä hurja työsarka tehtävänä, mutta ehkä se siitä joskus.  Sen sijaan jatkuvaa taistelua on siitä, voiko joka suihkun jälkeen ottaa uuden pyyhkeen tai hakea kaapista uutta petivaatetta, koska tyyny tai peitto on käynyt yöllä lattialla tai onko vartin päällä ollut paita likainen vai ei. Ja miljoona muuta asiaa. Yritän silti olla vaipumatta epätoivoon. Koska onhan niitäkin, hyviä hetkiä. 

Kesäloma tulee nuorella tarpeeseen, takana on ihan todella raskas kouluvuosi. Osastojakson jälkeen nuori ei ole lukenut kertaakaan kokeisiin, ei vain jaksa/muista/kykene. Kunnialla niistä on silti selvinnyt, joten olkoon. Vaikka lomat ovat aina olleet nuorelleni vaikeita rutiinien puuttumisen vuoksi, niin luulen että tänä kesänä loma tulee vähintäänkin tarpeeseen, ainakin alkukesästä. Jahka sängynpohjalla makoilu alkaa vaikuttaa huolestuttavan pitkäkestoiselta, niin kotona piisaa kyllä vaikka minkälaista hommaa tehtäväksi. Niistä on tarjolla hieman taskurahaakin houkuttimeksi. Katsotaan ja annetaan ajan kulua.