Odottavalla kannalla olemme olleet joulusta alkaen, osastolla on ruuhkaa. Ei sillä, nuori on pärjännyt siinä missä ennenkin tämän reilun kaksi vuotta. Vanhaa lääkitystä vihdoin puretaan pois, uutta ei ole vielä aloitettu, mutta nuori kuitenkin tapasi tänään uuden hoitavan lääkärinsä, joten ehkä sekin pyörä pyörähtää nyt kunnolla eteenpäin. Ainakin niin nuori oli ymmärtänyt, että muitakin vaihtoehtoja lääkityksen suhteen olisi kuin tämä mitä härkäpäisesti on eri vahvuuksilla kokeiltu.

Hetken aikaa nuorella oli ulkoa päin katsottuna helpompaa, vaikkakin sisäinen melska hänellä taisi olla entisenlainen. Nuorelle kävi nyt kolmatta kertaa niin, että vanha pelon kohde vaihtui uuden tieltä. Yhtäkkiä nuori pystyi pukemaan ylleen vaatteita, joita ei ole päällään näkynyt vuoteen. Nuori pystyi istumaan sohvalla, nojatuolissa, käyttämään sisäpelikenkiä.. paljon asioita. Niin ja halaamaan minua! Mutta melkein jo tiesin, että taustalta on tulossa jotain muuta ja sellaiseksihan se tilanne paljastui, kun nuori uskalsi asian kertoa. Olen yrittänyt valaa nuoreeni uskoa, että tämä uusikin pelon kohde on voitettavissa ja hallittavissa ihan niin kuin edellisetkin, mutta vielä nuori ei siihen oikein usko. Veitsenterällä oleva tilanne siis. Mutta yritetään ajatella positiivisesti.