Lapseni on pakko-oireinen ja -ajatuksinen. Siinäpä se lyhykäisyydessään. Vaikka itse asia ei ole lyhyt, ei kestoltaan eikä muutenkaan. Lapsi on ehkä jo pienestä pitäen oireillut eri tavoin. Murrosikä toi siihen rutkasti lisää. Apua olemme hakeneet jo aiemminkin, mutta vasta nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa lapseni ja meidät otetaan tosissaan. Saamme apua koko perhe. Silti minusta tuntuu, että välillä aivan pakahdun kaiken keskellä. Siksi kirjoitan.

Lapseni omaa veitsenterävän huumorintajun, joka välillä naurattaa niin että vatsaan sattuu. Hän menestyy koulussa, vaikkei sen eteen oikein mitään teekään. On siis älykäs ja viisas. Välillä nuori ihminen keskustelee kuin aikuinen, on tehnyt niin pienestä pitäen. Hän uskaltaa olla eri mieltä ja seistä sanojensa takana, oli vastassa sitten kaveri, vanhempi tai opettaja. On hurjan kätevä käsistään ja luova monella muullakin tavoin. Taiteilijaluonne, tavallaan huoleton ja hassu. Ihana lapseni on kuitenkin koko ajan myös huolissaan ja ahdistunut. Käpertyy itseensä ja pelkää. Käsiä pitää pestä, ettei käy mitään. Usein ja välillä monta kertaa putkeen. Samalla täytyy tarkkailla kuka koskee ja mihin, ettei vain koske samaan paikkaan. Haarukka ei saa koskea pöydän pintaan, eikä kukaan saa koskea koulureppuun tai kännykkään tai ylipäätän mihinkään lapsen omaan. Joskus kaapista pudonnutta vaatetta ei voi pukea päälle, koska se on likainen käytyään lattialla. Hanskoja ei voi laittaa käteen, koska ne olivat siellä, mihin joku koski tehtyään ensin jotain. On pelätty linnunkakkaa, pattereita, myrkyllisiä asioita. Järjestelty pehmoleluja loputtomasti. Kysytty tuhottoman kertaa että haittaako?

Lapseni, nuoreni, on hurjan ihana. Mutta aina silloin tällöin unohdan sen. Koska koko ajan on vastassa se että pakko-sitä-ja-tätä. Yritän ymmärtää ja silti en lainkaan ymmärrä. Turhaudun. Tuskastun. Tulistun.. Onko aina pakko?