Nuorella on nyt uusi lääke. Nopeasti on nostettu annostasoa. Odotettavissa oli ahdistuksen lisääntymistä ja niin kävikin. Ihan kaikki ahdistaa. Ei pelkästään pakkoajatukset, vaan ihan kaikki. Toivon niin kovasti, että ahdistus kuitenkin pian helpottaa ja lääkityksestä olisi jotain apuakin.

Osastolla nuoren huone on kuin kotonakin, on ollut sitä jo jonkun aikaa: kaikki vaatteet levällään lattialla ja sängyn alla, puhtaat, puolipitoiset ja likaiset sekaisin. Pyykkikori on ylitäynnä, kun nuori ei ole saanut aikaiseksi pestä pyykkiä ajoissa. Peitosta on jonkun yön pyörimisen jäljiltä pussilakana lähtenyt ja päiväpeitto on hukassa. Todennäköisesti sängyn alla. Mutta ilmeisesti näin saa olla, kun osastolla eivät hoitajat ole huoneen kuntoon puuttuneet. Ihmettelen sitä kyllä hieman. En saanut kuitenkaan nuorta auttaa, nuori ei todellakaan halua että koskisin huoneessa mihinkään ylimääräiseen.

Kotilomalla nuori on ollut nytkin. Hieman raskain mielin olen seurannut lastani. Osasin kyllä odottaa, että tämä viikonloppu tulee olemaan lääkityksen aloituksen myötä raskas. Mutta sattuu se silti. Yritän lohduttautua sillä, että nuoreni sanoi illalla asiaa kysyessäni, että kyllä hän välillä kokee pieniä ilonhetkiä. Toivotaan, että niitä on tulevaisuudessa enemmänkin.