Huokaus. Eteenpäin yksi, taaksepäin kaksi. Puolitoista vuotta on poliklinikkakäyntejä takana. Keväällä oli jo jonkinmoista edistymistä tapahtumassa, mutta en tiedä mitä tapahtui. Nuori ei liioin osaa sanoa. Tilanne on nyt se, että lääkitystä nostetaan taas, kesän jälkeen on lääkärikäynti ja silloin pohditaan myös osastojaksoa. Nuori on ehdottomasti sitä vastaan ja tähän asti olen ollut minäkin (kuten myös lääkitystä ylipäätään), mutta pakko tässä on myöntää, että ei tämä tilanne muuksi näinkään ole muuttunut. Joku asia nuoren elämässä aina helpottaa, mutta tilalle tulee kaksi. Liioin ei murrosikäkään näytä laantumisen merkkejä. En olisi ikinä kuvitellut, että nuoreni haukkuu silmää räpäyttämättä minua niin kuin hän tässä taannoin teki. Enkä minä itsekään mikään täydellinen äiti todellakaan ole. Eikä sitä ole iskäkään. Toinen lapsi tekee parhaansa pysyäkseen kaikkien tieltä pois. Kaikki aivan puhkikuluneita ja silti taistelua päivästä toiseen.

Kun joskus tästä kaikesta selviämme tyynemmille vesille olemme kaikki ansainneet jotain hyvää ja kaunista.