Vaikka kuinka niin haluaisin, niin en pysty nuoreni ajatuksia kääntämään toiselle tolalle. En kykene auttamaan häntä pääsemään ylitse turvattomasta. En osaa olla tukena. Kun en vain ymmärrä, en vaikka kuinka yrittäisin. On hetkiä, jolloin tekisi mieltä huutaa, kirkua ja kirota hänelle, että "Etkö helvetti soikoon jo voi lopettaa? Etkö ymmärrä että ajatuksesi ovat ihan käsittämättömiä, pöhköjä, vailla mitään todellisuuspohjaa? Voisitko jo lakata kiusaamasta itseäsi ja alkaa elää niin kuin nuoren kuuluu elää? Etkö nyt vaan voisi!". Mutta milläs huudat, kun tiedät, ettei siitä ole vähäisintäkään hyötyä. Ei nuori voi itselleen ja ajatuksilleen mitään. Ei vaikka on jo 2.5 vuotta käynyt joka viikko terapiassa. Syönyt yhtä lääkitystä. Toista lääkitystä. Käynyt läpi kattavat psykologiset tutkimukset. Ollut kuukauden osastollakin. Mikään ei ole muuttunut yhtään mihinkään koko tänä aikana, paitsi kohde. Kaikki oirehdinta on kohteesta riippumatta kuitenkin samanlaista, vuodesta toiseen.

Tämä tuli tänään taas hyvin voimakkaasti esille, kun suunnittelimme kesälomareissua. Emme ole koskaan olleet Suomen rajojen ulkopuolella lasten kanssa, koska mieheni ei pidä auringosta ja minä pelkään lentää (ristinsä kullakin..). Olemme suunnitelleet autoreissua johonkin naapurimaahan. Toinen lapsi oli ihan tyytyväinen suunnitelmiin. Kiva reissu tulossa, jee! Mutta pohjan suunnittelulta vei tämä nuoremme.. hän pelkää lähteä, koska häntä jo etukäteen ahdistaa, että matkalla voi tulla vastaan asioita, joita hän niin voimakkaasti karttaa. Emme ole siis vasta kuin suunnitteluvaiheessa ja nuori ei kykene olla ajattelematta ahdistavia ajatuksia.

Miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia? Kannattaa? Pitää? Jättää nuori isovanhemmille ja matkustaa toisen lapsen kanssa? Mennä koko perhe ja nähdä kuinka toinen yrittää pysyä kasassa ahdistuksestaan riippumatta, yrittää olla huomaamatta kun toinen ei kykene asioihin ja karttaa asioita? Muuttaa suunnitelmia ja tehdä jotain muuta? En vain aina osaa ymmärtää..