Minun on helpompi olla. Ainakin hetken aikaa. Sain purkaa ja oksentaa kaiken sisälläni olleen tuskan ja itkun täysin ulkopuoliselle ihmiselle ja se helpotti hurjasti oloa. Yksikin kerta jo, mutta optioita jatkokäynneille on tarpeen mukaan. Olisi minun pitänyt jo niin paljon aikaisemmin hakeutua, mutta kun hampaat irvessä vääntää, niin huonosta voinnista tuli jo normaali olotila, enkä sitä tajunnut ennen kuin pohjalla apua itsekseni huusin.

Nuori on nyt joutunut ravaamaan hoitavassa yksikössään ahkerasti omilla "normaalikäynneillään" ja lisäksi psykologin tutkimuksissa. Se näkyy väsymyksenä, vaikka hienosti nuori silti jaksaa kouluaan käydä ja harrastuksiinsa osallistua. Onneksi psykologikäynnit on nyt saatettu loppuun ja jonkun ajan kuluttua kuulemme sitten tutkimuspalautteet. Jospa siitä jotain sellaista ilmenisi, mikä kääntäisi nuoren hoitoa oikeammalle radalle. Psykologi vaikutti miettivän jonkinlaista lievää ADD:n mahdollisuutta taustatekijänä. Yllätyin. Tai siis en oikeastaan. Nuori ei missään tapauksessa ole ylivilkas. Ja pärjää koulussa kiitettävästi (ja ne kiitettävät numerot tulevat helposti), nuori harrastaa, on luova, sosiaalinen, reipas, osallistuva jne. Mutta silti hänessä on aina ollut jotain sellaista hitautta/muistamattomuutta/aloitekyvyttömyyttä/loppuun saattamisen vaikeutta, että mahdollisuus on mielessäni minullakin käynyt. Vaan koska olen toisaalta ollut siinä tuntemuksessa, että tarkkaamattomuushäiriöitä diagnosoidaan toisinaan jo vähän liiankin herkästi, niin olen antanut asian olla aivan vain omissa ajatuksissani. Siksi hämmästyin, että meille täysin tuntematon ihminen nosti tämän mahdollisuuden esiin. Ja koska nuori muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan minua, tunnistan monista ADD:n erityispiirteistä meidät molemmat. Tosin, ainahan on sekin mahdollisuus, että minä olen vain patalaiska ja saamaton ja nuoreni on mallioppinut minulta.. luulen että tähän ainakin jotain selvyyttä saadaan pian ;)

Yhtä kaikki, hieman toivorikkaampi tunne on tällä hetkellä kuin edellisen kerran kirjoittaessani. Nuoren oirehtiminen on mitä on, sitä samaa, mutta jaksan itse sitä tällä hetkellä paremmin. Yritän nyt takoa tuonne päähäni, että on älyttömän tärkeää, että tämän kaiken keskellä pidän huolta itsestäni ja jaksamisestani. (Tänä vuonna joulukortit jää juurikin siksi tekemättä ja postittamatta, sillä niin paljon kuin korttiaskartelusta tykkäänkin, niin tänä vuonna ei vaan huvita. Ensi vuonna sitten taas!) En pysty olla nuorelle tukena, jos en itse jaksa. Ja jos en jaksa, niin silloin pyöritän nuoren omaa oravanpyörää vain entistä lujempaa.. Täysin itsestään selvä asia, mutta ei sitten kuitenkaan ollut minulle. Hölmö.