Nuori käy nyt psykologisissa tutkimuksissa, lähetteessä luki jotain siihen tyyliin, että erotusdiagnoosia skitsofreniasta haetaan. Psykologi, jota nuori ei ollut koskaan ennen tavannut, kertoi sen nuorelle ensimmäisellä käynnillä Ei mennyt mielestäni ihan oikein. Normaalit terapeutin käynnit jatkuvat. Lääkitys nostettu maksimiin. Hyvin raskas syksy nuorella menossa. Jostain pakkotoiminnosta tai -ajatuksesta nuori pystyy välillä luopumaan, mutta tilalle tulee koko ajan uusia. Aiemmin nuorella oli hyvin paljon ajatuksia kotona ja vähän muualla. Ennen ajatukset eivät ole haitanneet koulunkäyntiä tai harrastuksia, mutta nyt ilmeisesti alkavat haitata niitäkin. Ja minä luulin tovi sitten, että parempaan suuntaan oltaisiin menossa. Joka ikinen kerta, kun olen kuvitellut niin, niin lapsen tunne asiasta on ollut päinvastainen. Nuori tuntee ilmeisesti yhä suurta tarvetta olla ulospäin reippaampi kuin onkaan, kunnes asioiden todellinen laita tavalla tai toisella paljastuu.

Lääkityksen kanssa vekslattiin edestakaisin viimeisimmässä hoitoneuvottelussa. Taivuimme siihen, että mennään "Käypä hoito" -suositusten mukaan, eli nostetaan maksimiin ja jos ei sekään auta, niin vasta sitten koitetaan muuta lääkitystä. Järki sanoo, että ei maksimiin nosto muuta enää mitään, kun tähänkään mennessä ei ole yhtään mitään tapahtunut. Tai on, hetkittäin. Sitten huomaamme, että tilalle onkin vain tullut jotain muuta. Yhä enemmän tuntuu siltä, että jos jotain ihmettä ei tapahdu, niin osastohoito tulee nuorelle eteen. 

Itselläni on niin ristiriitaiset tuntemukset. Yritän ymmärtää, mutta kun en vain kykene. Äskettäin pesin kaikki ne vaatteet, mitkä nuori kertoi, että häntä haittaavat. Keskustelimme siitä, että EN tee sitä siksi, että olisin nuoren kanssa asiasta samaa mieltä, siis sitä mieltä että vaatteet ovat saastuneet. Vaan teen sen siksi, että nuoren elämän mutkakohtia ja haittaavia asioita saataisiin hieman vähemmäksi, jotta hän pystyisi käsittelemään jäljelle jääviä asioita edes jotenkin. Ja niin päädyin pesemään monta koneellista. Nyt suurin osa niistä pestyistä vaatteista on leväällään joko nuoren oman huoneen lattialla tai siellä mihin vaatteet viikkasin kasalle. Eli juuri siellä missä ennen pesuakin. Seurauksena se, että vaatteet ovat taas koskeneet johonkin, joka on koskenut johonkin.. lopputulos siis ihan sama kuin ennenkin: vaatteita tuskin voi käyttää. En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan hermostuin. Kuten niin usein ennenkin.

Perheterapiakäynnit loppuivat ennen kuin ne kunnolla ehtivät alkaakaan, meistä riippumattomista syistä. En tiedä kuka ne meille ohjelmoi, mutta tarpeeseen ne aloitettiin. Mutta en tiedä myöskään kuka ohjelmoi ne loppumaan, koska meillä oli työntekijöiden kanssa pitkälle kantavat suunnitelmat. Ja nekin olisivat olleet tarpeen, sillä välillä tuntuu että pää hajoaa ihan juuri. Suusta purkautuu ihan vääriä sanoja meiltä kummaltakin vanhemmalta, kun on loputtoman väsynyt, eikä se tilannetta ainakaan auta. Omalta osaltani olen lopultakin ymmärtänyt, että en enää jaksa, ellen saa itse apua. Sitä kohti seuraavaksi.