Menemme pian osastolle tutustumiskäynnille. Vaikka olen tämän tiedostanut koko syksyn, että osastojakso tulee harkintaan mikäli muutosta ei tapahdu, niin silti ottaa koville. Olen hyvin surullinen, etten ole kyennyt auttamaan nuortani tolpilleen. Inhoan itseäni niistä hetkistä, kun en ole kyennyt ymmärtämään nuoreni tilannetta, vaan olen huutanut ja tiuskinut. Miten tyhmä äiti voi ollakaan! Idiootti! Huokaus.. Takaraivossa kalvaa myös epätietoisuus tulevasta. Miten kauan nuoreni on osastolla, miten käy koulun, harrastusten, kaverisuhteiden.. Pelottaa!

Yritän suhtautua kuitenkin tilanteeseen luottavaisella mielellä. Näenhän minä, ettei nuoren tilanne etene kotona. Onhan nuoreni väsynyt syksyn aikana, vaikkei hän sitä myönnäkään. Ulospäin nuori näyttää pirteältä, sitä aina nuoren työntekijäkin sanoo. Mutta äidinvaisto on sanonut toista ja psykologin tutkimuksissa väsymys oli tullut myös vahvasti esille. Siksi myös hän suositteli osastohoitoa, jotta sen voimin saataisiin ehkä estettyä isommat ongelmat. Nuoreni ei ole psykoosissa, mutta hieman jo hajalla. Rikki. Minun nuoreni.. lapsukaiseni..

Pääasia on kuitenkin se, että nuoreni on itse motivoitunut osastohoitoon. Ehkä se kertoo isosti siitä, että se todellakin on tarpeen.