Lapseni on taas kotilomalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen pitäisi piakkoin päästä kokonaan kotiin, mutta en tiedä. Äkkiseltään sanoisin, että ei hänen vointinsa ole ainakaan kohentunut osastohoidon aikana. Sanoisin että hienoisesti päinvastoin. Tai ehkä nuori on nyt avoimempi kotona. Ja se olisikin sitten kyllä hurja edistys.

Kotona olen nimittäin huomannut, että nuorta ahdistaa moni sellainenkin asia, mikä ei ennen osastojaksoa niin tehnyt. Tai ei ainakaan näkynyt. Eilen illalla nuori kertoi (luojan kiitos!), että häntä ahdistaa kovasti ja hyvin moni asia, eikä pelkästään kotona, vaan vielä enemmän osastolla, jonkun verran kaverienkin kanssa ja että moni muukin asia kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Osastolla nuori ei ole voinnistaan puhunut, koska kokee, ettei siihen ole toisaalta ollut mahdollisuutta "omien" käyntien puutteen vuoksi ja toisaalta hän ei jaksa siitä puhuakaan, koska silloin olo tuntuu vielä pahemmalta. Olen koko ajan vähän pelännyt sitä, että nuori ei osastollakaan anna itsestään todellista kuvaa, vaan pitää reippauden ja "ihan hyvin menee" -kulisseja sitkeästi yllä. Reippaaksihan jokainen vastaan tullut ammatti-ihminen on häntä tituleerannut. Minultakin kesti ihan liian kauan ymmärtää, miten kovasti nuorta oikeasti ahdistaakaan. Toki ihan hyvästä syystä minä reilut kaksi vuotta sitten nuorelleni lähetettä pyysin säännölliseen hoitoon. Mutta koska sitkeästi nuoreni on pitänyt reippaudestaan kiinni myös kodin suuntaan, niin kokonaisuutta ymmärtämättömänä olen pysynyt minäkin. Voi olla, että on muutakin kuin vain pakkoajatukset ja -oireet. Nuoreni on ollut tuskastunut siitä, että kaikki kiinnittävät huomiota hänen käsienpesuunsa ja muuhun ja siihen että hänellä on pakkoajatuksia ja pakko-oireita. Todellisuudessa nuori kokee, että ne ovat vain hyvin pieni osa hänen ahdistustaan ja oikeasti häntä ahdistaa niin paljon muutenkin kuin vain pakkoajatuksiin liittyen. Onko sittenkin niin, että pakkoajatukset ja -toiminnat ovat nuorelleni vain keino hallita edes osaa siitä kaaoksesta, mikä hänen päässään on? Että suurimman osan kaaoksesta nuori on sitkeästi vain pitänyt sisällään, näkymättömissä muilta, eikä niillä sinänsä ole mitään tekemistä pakkoajatusten kanssa? 

Osastohoito on ollut ehkä hitusen erilaista kuin olin kuvitellut. Alkuhaastattelussa mainittiin sanat "tehostetumpaa hoitoa" ja kuvittelinkin, että se tarkoittaisi tehostetumpaa terapiaa tai muuta vastaavaa. Mutta nuori on itse kokenut olevansa osastolla "vain säilössä", koska muut nuoret tapaavat psykologia ja muita ja hänellä ei ole mitään "omaa". Ei hän ole edes omaa avopuolen terapeuttiaan tänä aikana tavannut, koska terapeutti on ollut työstään pois. Mutta keinoja on toki monia ja yritän luottaa siihen, että ammattilaiset tietävät mitä tekevät. Paras terapiahan tapahtuu silloin, kun nuori ei itse sitä edes tiedosta. Ja on ihan ok, että nuorella on tylsää. Käsittääkseni yksi osastojakson tarkoitus olikin levähdys.  

Tulevalla viikolla on hoitoneuvottelu, jossa kotiinpääsyasiaa ja koulunkäyntiä pohditaan. Kaikki mitä nuoreni minulle on kertonut olisi tarpeen tuoda hoitoneuvottelussa esiin. Ja aionkin. Ehkä. Nuoreni ei välttämättä sitä halua. Koska kaikesta ahdistuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) nuori haluaisi jo kotiin. (Vaikka aloite osastojaksosta alunperin tulikin häneltä itseltään) Ja kaikesta keskittymiskyvyn puutteesta huolimatta hän haluaisi takaisin omaan kouluun. "Pärjään kyllä ahdistukseni kanssa, kun olen tähänkin asti pärjännyt", sanoi nuoreni eilen illalla. Niin.