Pelasin lasten kanssa lautapeliä. Tämä nuoreni istui kädet visusti rintaa vasten painettuna, kämmeniä nyrkkiin puristaen rystyset valkoisena. Niin hän istuu ja kävelee usein, ettei vain tule epähuomiossa osuneeksi johonkin. Sydäntäni kääntää, kun huomaan miten paljon lapseltani kuluu energiaa siihen, että hän varoo ja vahtii samalla myös muita. Lapselleni aloitettiin lääkitys jo tovi sitten, kun oireet ottivat kovasti takapakkia. Alkuun se tuntui auttavan, mutta harrastusten syystauon myötä on tuntunut olevan taas vaikeampaa. Mutta tänään, kesken sen lautapelin, tämä lapseni huudahti: "Katso äiti, pystyn syödä samalla kädellä poppareita jolla heitän noppaa!" Voi niin sinä rakas pystyit!

Toisille päivänselvä asia, meille valonpilkahdus.